Kirjoitukset avainsanalla eroahdistus

 

Me ollaan oltu siirtämässä tyttöä omaan huoneeseen nukkumaan ehkä noin kolme kuukautta. Tai neljä. Projektin keston perusteella vois luulla, että a) matka olisi pitkä tai b) se sisältäisi sarjan monimutkaisia ja laajamittaisia tavaransiirtoja joita ei ole voinut toteuttaa ilman muuttopalvelua. Totuus on kuitenkin ollut se, että lukuisien tekosyiden viidakko on toiminut kamalan kätevästi muuttoa estävänä elementtinä. Ensin oli tulossa se Espanjan reissu (siellä se nukkuu kuitenkin meidän kanssa niin ihan turhaa). Sitten tultiin kotiin niin pitihän tilanne normalisoida. Ihan välttämätöntä. Joo. No sitten oltiin kipeitä jolloin ei voi mitään muutoksia lähtee tekeen. Ja olisihan se kato pitänyt saada sisutettua kuntoon ennen muuttoa. Koska vauvahan siitä ymmärtää ihan hirveesti. Sitten en vaan ehtinyt, saanut aikaiseksi, muistanut. 

 

Kunnes yksi päivä jätin ajattelun hetkeksi sikseen, nappasin pinnasängyn kainaloon ja raahasin sen naisellisesti puhisten ja puhkuen tytön (melkein) omaan huoneeseen. (Melkein koska se toimii vieläKIN kotina myös kaikenmaailman lastenhuoneeseen sopimattomalle romulle kuten crostrainerille, pölyiselle sellaiselle, sekä miehen pelipenkille. Niin juuri. Luit aivan oikein. Huokaus) Tämä hurahdus oli osa viikkosiivous-angstia mikä selittää hetkellisen katkoksen ajattelussa. 

Meinaan sillä sekunnilla kun sänky oli paikoillaan ja sen vanha paikka meidän makkarissa suorastaan ammotti tyhjyyttään, meinasin purskahtaa itkuun. Nytkö se nyytti jo lähtee? Kohta se jo luuhaa yötäkin pois kotoo ja varmaan ihan vähän ajan päästä muuttaa jo poiskin. Enkö enää saakaan kuunnella sen tuhinaa, kääntymisiä, inahduksia ja samalla kirota sitä että jos JOSKUS sais ihan koko yön nukkua putkeen. Olin kohdannut ensimmäisen eroahdistuskohtaukseni. Eiku ensimmäinenhän taisikin olla jo silloin kun se nukku niitä pitkiä päikkäreitä vaunuissa (ah niitä aikoja). Tää oli siis jo vähintään toinen. Oonkohan mä jotenkin poikkeavan läheisriippuvainen? Mutta siis eikös se eroahdistus pitänyt olla vauvojen juttu? Onko se näin tarttuvaa?

 

No, mä sit suunnittelin että nukun muutaman yön siinä tytön huoneen nitisevällä sohvalla, ettei pikku mussukka vaan ahdistu yllättävästä nukkumispaikan vaihdosta. (Ihan niinku se ei olis koskaan aiemmin muualla nukkunut. Niinku mökillä. Tai veneessä. Tai Espanjassa. Just.) Ystäväni sit kuitenkin puhui mulle (hetkeks) järkeä päähän ja annoin tytön mennä ihan rauhassa yksinään nukkumaan. Tai siis nukutin sen sinne omaan huoneeseensa ihan niinku aina meidänkin huoneeseen. Eihän siinä muuttunut ku tapetti sängyn vieressä. Noin niinku periaatteessa. 

Tässä on nyt neljä yötä treenattu ja voin sanoa, että ei mennyt alusta asti ihan putkeen. Tais olla omassa takaraivossa jo se fiilis ettei homma onnistu, niin sitten mokasin jutun omalla hötkyilylläni. Ekana yönä nappasin paketin meidän sänkyyn jo vähän sen jälkeen kun tuhkimon kärryt oli muuttuneet kurpitsaksi ja tytön pyöriessä loppuyön siinä vieressä, epäilen että ne olivat siirtyneet mun silmien alle. Siis ne kurpitsat. Toisena yönä jatkoin maanista jokaisen inahduksen kuuntelua ja ravasin pinniksen luona asettelemassa intiaani Seisovaa Karhua takaisin makuuasentoon. Sitten kun typy nukahti, niin itse valvoin pahimmillaan seuraavaan herätykseen. Kurpitsat alkoivat muistuttaa jo maalaismarkkinoiden palkintoversioita. Kolmantena yönä luovutin ja nukuin puolet yöstä siinä sohvalla. Oli ainakin lyhyempi matka työmaalle. Moraali (ja huumori) alkoi rapistumaan kuin Sotsin olympiakylä. 

 

Neljännen yön iltana tyttö oli superväsynyt, koska kaiken hyvänhän kruunaa se, ettei nukuta päikkäreitä. Joo siis aivan mahtava pikku mauste tähän kaikkeen. Mietin jo että mitäköhän tästäkin tulee. Ensimmäiset itkut kävin lohduttamassa jo puoli 12. Ei oo todellakaan tytön tyylistä herätä tuollain itkien ihan kunnolla. (Jälkikäteen ajateltuna saattoi liittyä päivän dramaattiseen hylkäämiskokemukseen johon liittyi äiti ja 10min vankeusaika kuntosalin lapsiparkissa, mutta tästä projektista sitten myöhemmin lisää) Mietin jo että nyt taidetaan juosta sängyn vieressä tunnin välein. (Löytyyköhän tuo pinnisjuoksu Heija Heijasta? Että jos ottaisin ihan kuntoilun kannalta? Lisäpainot nilkkoihin?) No, seuraavan kerran heräsikin heti perään kello viisi! Siis nukuin ainakin viis tuntia putkeen! Uskomaton fiilis! Ja siis silloinkin heräsin itsekseni ja ihan vaan hetken mietin että onkohan se tyttö hengissä siellä kun ei mitään kuulu. Puoli kuudelta kävi käsky alamaisille ja prinsessa noudettiin meidän sänkyyn. Tapahtui vielä toinenkin ihme, sillä nukkumatti tainnutti tyypin uudestaan ja se heräs vasta puoli kahdeksan! Jos ei kahta ilman kolmatta niin tänään kyllä lottoan. 

Olisko tää pitänyt tehdä aikaisemmin? Ehkä. Olisiko tyttö ollut siihen valmis? Ehkä. Olisinko mä ollut siihen valmis? En todellakaan! Meneekö tästä eteenpäin kaikki helpommin? Tuskin. Nukkuuko tyttö jatkossa aina vaan omassa sängyssä? Tuskin. Oonko kuitenkin tyytyväinen että tehtiin tää? Ehdottomasti! Kaikkein rankinta tässä tulee olen se että joutuu ihan nouseen ylös, käveleen ainakin 10 askelta toiseen huoneeseen ja vielä takasinkin!  Toisaalta kaikkein (ainakin melkein) ihaninta tässä on se, että saa taas iltaisin lukea. (Tai siis nukkua kirjan kanssa kunnes siippa tökkää ja julmasti herättää vaikka mä ihan vaan vähän lepuutin silmiä). Omaa aikaa! Ainakin 5 minuuttia lisää joka iltaan. Huimaa! Eiköhän tää oo ihan win-win situaatio sillä luulen että myös S nukkuu jatkossa paremmin. Saa lisää omaa aikaa kun läheisriippuvainen mutsi ei oo koko aikaa vieressä hössöttämässä. Mutta eihän siitä nyt sit kasva liian itsenäinen? Et kai se nyt joskus vielä haluaa nukkua mun kainalossa? Ees välillä? 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mirvan Menomatkat,  wedding, baby, 6 months,  bride with baby, flower girl, dress, headband
Mirvan Menomatkat, wedding, baby, 6 months, bride with baby, flower girl, dress, headband

Myönnän. Ennen kuin tuo mini-me syntyi en oikeesti tajunnut lapsista mitään. Siis oikeesti. Mitään. (Sehän ei tietenkään estänyt mua luulemasta, että mulla on ihan vaan maalaisjärkeen ja koirankasvatukseen perustuvien absoluuttisesti oikeiden näkemysten ja mielipiteiden ehtymätön ja erehtymätön tieto siitä miten asioiden nyt vaan kuuluu olla lastenkasvatuksesta. Ai että mä oon ollut superärsyttävä!) Mulla oli toooooodella epärealistiset ajatukset siitä miten kuuden kuukauden ikäinen lapsi toimii. Ja vielä epärealistisemmat ajatukset siitä miten itse toimii. Mähän siis ihan pokkana väitin miehelle, että joo sillon se on kato jo niin vanha ettei on niinku ihan mussa kiinni enää. Kehtaanko ees myöntää et luulin etten ees imettäis enää. En ehkä kehtaa. Ehkä mä vaan unohdan ne kaikki harhaluulot esim. siitä miten ihan hyvin voin jättää lapsen muutamaksi yöksi äidilleni ja itse vaan juhlia häitä niinku olis 1995 taas. (Mitä mä edes tein -95?) Melkein jopa hävettää oma naiivius. Mitä mä oikein mietin?

Mirvan Menomatkat,  wedding, baby, 6 months,  bride with baby, flower girl, dress, headband, wedding photo, family
Mirvan Menomatkat, wedding, baby, 6 months, bride with baby, flower girl, dress, headband, wedding photo, family

Kyllähän se inhorealismi alkoi nakerteleen nilkkoja niinku huonosti kasvatettu koira (kyllä isä, tarkoitan tällä vertauksella juurikin Bobia). Tajusin, että ei se nyt vaan menekään ihan omalla painollaan vaan munhan pitää ihan suunnitella se juttu. Sekin juttu. Apua. Taas yksi exceli lisää? Kylmän hiki alko nousta pintaan. Mitä jos vauva vaan huutaa koko ajan? Niinku vappuna. Ei ehkä oo vaihtoehtona että mä vaan lähden kotiin sen kanssa. Vai voiks huikata Tahdon! Skypellä. Joo, se olisikin hyvä alku avioliitolle. Marttyyrinä seurata kun muut pitää hauskaa ja itse yrittää hiljentää palosireeniä. Miesparka sais kuulla siitä ikänsä. 

No mitäs mä sit tein? Luin kaikenmaailman artikkeleita siitä, kuinka lapsi voi olla erossa äidistään vaan niin monta tuntia kuin on ikäkuukausia tai sitten sen valtaa annihilaatiokauhu. Siis mikä? Googlasin. Ei olis pitänyt. Pelottelivat, että lapsen käsitys omasta olemassaolostaan katoaa ja se koko tyyppi hajoaa. (Ei kai sillain fyysisesti.) Sitten itku kurkussa kyselin neuvoa muilta ja taas sain rohkaisevia pääntaputteluja, että ei se nyt aina ihan niinkään mene. Että onhan ne lapset selvinneet siitäkin, kun äiti onkin mennyt töihin. Tai joutunut sairaalaan. Sitten löysin tähänkin vasta-argumentteja joihin löysin vasta-argumentteja joihin löysin... Loputon suo, jossa voittajan löytyminen tuntui yhtä todennäköiseltä kuin lottovoitto. Varsinkin jos säännöllisesti unohtaa lotota. 

Mirvan Menomatkat,  wedding, baby, 6 months,  bride with baby, flower girl, dress, headband
Mirvan Menomatkat, wedding, baby, 6 months, bride with baby, flower girl, dress, headband

Mutta onneksi on äidit. Siis isoäidit. Ne sellaiset, jotka tulee koko hääviikoksi kotiin, jotta lapsenlapsi varmasti tottuu uuteen käsipariin, tapaan vaihtaa vaippoja ja tyyliin lapata ruokaa suuhun silloin kun se pahaa aavistamatta aukeaa jokeltamaan jotain muille merkityksetöntä (mutta joka ehkä sittenkin tarkoittaa: "tiedän että olet valmistanut tän soseen rakkaudella, mutta se on silti pahaa"). 

Äitini tosiaan tuli meille jo maanantaina ja pikku hiljaa hivutti itsensä mukaan neidin rutiineihin. Eipä mennyt kauaa kun minut oli jo syrjäytetty ja nuo kaksi hengailivat yhdessä kuin mitkäkin salaliittolaiset. Minkäköhän Pandoran boksin mä menikään avaamaan? Perjantainakin, kun me muut laitettiin hääpaikka valmiiksi, nämä kaksi pyörivät ympäri Soukan rantoja hurmaten papparaisia (oo vaan isä varuillasi) ja nauttien kauniista kelistä. Äitini jopa sanoi, että oli kuin lomalla olis ollut. Mikäs siinä kuulemma rannalla istuessa ja sudokuja täyttäessä kun lapsi vaan tyytyväisenä olla möllöttää ja katselee ihmisiä. Välillä vähän tankkausta äidin sylissä ja taas ne menivät. 

Mirvan Menomatkat,  wedding, baby, 6 months,  bride with baby, flower girl, dress, headband
Mirvan Menomatkat, wedding, baby, 6 months, bride with baby, flower girl, dress, headband

Kyllä mua silti hieman se hääpäivän kunto jännitti. (Ei siis oma. Ei me niin paljoa sitä viiniä edellisenän iltana juotu.) Se, ettei se viime vappu toistuis. No, helppohan se on näin jälkeenpäin sanoa, että relaa äläkä stressaa turhasta, mutta niin mä nyt kuitenkin sanoisin, jos joku kysyis. Mutta ei varmaan kysy. Sanon silti. 

Kyllähän tyttö välillä vähän itkikin, mutta hei se oli 6 kuukauden ikäinen ja 99 prosenttia elämästään ollut mun tai Juhiksen kanssa. Olis aika ihme, jos ei vähän olis hermostunut, kun ei omia ihmisiä näy ihan joka hetki. Tai jos rehellisiä ollaan, mä olisin ehkä hieman hermostunut jos se ei olis lainkaan meitä (siis mua) kaivannut. Mutta siihen se nyyhkyttävä, alahuuli rullalla oleva typy tuotiin mun syliin hetkeksi rauhoittumaan ja maailmassa oli taas kaikki hyvin. Mitäs sen sit väliä, jos vieraat joutuu hetken pidempään odottaan että pääsee onnitteleen. Ne on kuitenkin aikuisia. Kyllä ne tajuu. Ja siks siellä oli boolia. 

Pieni läheisyystankkaus äidin sylissä olikin sitten tehokkaampaa tavaraa kuin olis luullut. Ei meinaan hetken päästä ollut äitiä yhtään ikävä kun päästiinkin huomion keskipisteeksi. Tyttö oli napattu kummitädin käsistä ja se kiersi vieraiden sylissä innosta kihertäen ja leveä hymy kasvoilla loistaen. Kyllä tuosta tytöstä vielä seurapiirikelpoinen kasvaa. Sellainen bileiden keskipiste. Niinku äitinsä, mutta vähemmän ärsyttävä. Parempia vitsejä. Toivottavasti. 

Mirvan Menomatkat,  wedding, baby, 6 months,  bride with baby, flower girl, dress, headband, wedding photo, family
Mirvan Menomatkat, wedding, baby, 6 months, bride with baby, flower girl, dress, headband, wedding photo, family

Ja yllätys yllätys. Se jolle se kauhea ikävä iski, ei ollutkaan pieni prinsessani vaan tuore rouva. Miehen piti ensimmäisen hääyön jälkeen hakea tyttö meidän luokse hotelliin toiseksi yöksi kunhan oli ensin saanut muiden kanssa siivottua hääpaikan. Mulle oli annettu ensimmäinen huomenlahja eli mahdollisuus nukkua yksin hotellihuoneessa. Kuinka monen äidin mielestä tuo olis ollut ihan paras lahja ever, käsi ylös? Joo, no. Rouva nyt sit kuitenkin soitti isälleen, että voitteko mitenkään nyt heti vaan lopettaa kaiken mitä teette ja tuoda sen muksun tänne. Ai keitit juuri kahvia. Jätät siihen ja vaikka mikrotat myöhemmin, nyt tyttö autoon ja sassiin! 

Ja voi sitä jälleennäkemisen riemua. En olis halunnut laskea sitä nyyttiä sylistäni ollenkaan, mutta jossain vaiheessa oli pakko. Alkoi edellisen illan kinkereiden jälkimaitohapot kiristään hauista ja nestehukka huippaan päässä. Mutta mikäs sen ihanampaa kuin ottaa typy kainaloon ja painua päikkäräille hotellihuoneen untuvatäkin alle. (Samaan aikaan kun herra roudaili hikipäässä kamoja juhlapaikalla. Tää tais olla ensimmäinen kohta siinä avioliittosopimuksen pienen präntin osiossa. Siinä on syynsä miksi vain miehet allekirjoittaa sen.)

Mirvan Menomatkat,  wedding, baby, 6 months,  bride with baby, flower girl, dress, headband
Mirvan Menomatkat, wedding, baby, 6 months, bride with baby, flower girl, dress, headband

Sen voin teille tästä kokemuksesta ja omien fiiliksien tutkailusta oppineena kertoa, että häämatkalle lähdetään kyllä koko perhe. Ei pysty edes kuvittelemaan, että jättäis tytön kotiin. (Varsinkin kun se ei seiso vielä niin miten se ylettäis ees mikroon?!) Tiedän että äiti hoitaisi sitä enemmän ku hyvin, mutta mä en kestäis. Tulis ihan liian kova ikävä. Eihän siitä tyhjän sylin syndroomasta selviäis hengissä. Vaikka tuleekin aika erilainen häämatka ku olisin joskus ehkä ajatellut, niin en kyllä vaihtais yhteistä matkaa edes sataan tuntiin sukellusta (mitä teidän likaisissa mielissä sit oikein liikkui?). Siitä tulee paras häämatka ikinä. Tai parempi ainakin olis. Juhis toivoi rauhallista ja rentoa olemista. Sitä se nyt saa. Äiti oli huolissaan et käykö mun aika pitkäks. Lupasin keksiä jotain aktiviteetteja itselleni. Juhis saa vaikka nukkua päikkäreitä tyttärensä kanssa. Hotellihuoneen untuvatäkin alla. On se sen ansainnut. 

mölsä88-053
mölsä88-053

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.