Kirjoitukset avainsanalla avuton äiti

 

Maailman hirvein fiilis. Avuton olo. Itkettää. Näkee, että toisella on huono olo, mutta ei osaa auttaa. Yrittää kyllä, mutta ei osaa. Toinen ei osaa kertoa mikä asento olis hyvä. Ei osaa kertoa mihin sattuu. Itkee vaan kasvot kyynelistä laikullisina ja katsoo sua surullisesti silmiin: äiti tee jotain! 

Sienna on ekaa kertaa kipeenä. Oikeestaan ekaa kertaa ikinä itkee lohduttomasti niin, etten mä meinaa saada sitä rauhotettua. Kuljen ympäri kämppää ja yritän kaikkeni. Pitää pysyä liikkeessä. Jos yritän istua, itku alkaa uudestaan. Makuulle ei ainakaan saa mennä. 

Laulan "Karhun poika sairastaa"-laulua ja nielen omia kyyneliäni. Mitä me tehdään, jos se ei rauhotu? Jos uni ei olekaan paras lääke? Koska pitää lähteä lääkäriin? 

Tunti tuntui viideltä. Vihdoin väsymys voitti pienen taistelijan ja tyttö nukahti epätahtiin hytkyvän äidin syliin. Hivutustaktiikalla rohiseva nyytti sänkyyn ja itse viereen. Jännittää mitä tästä yöstä tulee. Pieni nyrkki tarraa kiinni kädestä. Sydän sulaa. Tuon eteen olis valmis tekeen ihan mitä tahansa. 

Illan pimeydessä mietin, miten tuskainen olen vaikka kyse on vain kuumeesta. Miten sitä kestäisi jos kyse olisikin jostain vakavammasta? Kestäisikö sitä? Vai kestäisikö juurikin siksi että on valmis mihin tahansa? Ei suostuisi antamaan periksi? 

 

Aamu valkenee. Yöstä on kuumehoureiset muistikuvat. Siitäkin huolimatta vierestä herää hymyilevä ja kurlaava tyttö. Jostain pohjattomasta laaristako se tuota positiivisuutta ammentaa? Kuume ei ole ihan vielä talttunut, mutta ehkä ollaan jo voiton puolella. Oma karhea kurkku unohtuu. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.