Kirjoitukset avainsanalla esikuva

Hetki sitten vastaanottamani Liebster Awardin (siis mitä? Etkö muka oo vielä kuullut, että mä oon nykyään palkittu bloggaaja?!) kupletin juoneen kuului vastata palkinnon myöntäneen bloggarin yhteentoista kysymykseen. Viimeinen niistä oli kysymys minua inspiroineista ihmisistä (inspiroineista on hassu sana. Piti tarkistaa moneen kertaan että menikö oikein. Luultavasti ei). Ainoa oikea ihminen (joo, en pidä sitä urpoa, joka mussutti mulle Kaivon tiskillä, oikeana ihmisenä vaan lähinnä hahmona. Niinku sarjakuvahahmona) jonka mainitsin oli ala-asteen opettajani Eira. En tiedä mistä alitajunnan syövereistä tuo maaginen ihminen ponnahti tietoisuuteeni, mutta siinä se kuva nyt on: hersyvästi naurava, ihana ja lämmin opettaja, joka oli niin monella tapaa vaan ihan kaikkein paras.

Eira käsitteli meitä kuin silkkihansikkailla. Ei lellinyt (ainakaan meidän mielestä), mutta kohteli kuin oltais vanhempia ja viisaampia ja kuin muka tiedettäis mitä halutaan. Kerran meillä oli sijainen. Sellainen vanhempi rouva. Ehkä hieman höppänä. Se ei antanut meidän laittaa luokassa valoja itse päälle ettei saatais sähköiskua. Siellä me sit istuttiin pimeessä luokassa. Eira kysyi jälkeenpäin meidän mielipidettä tuosta sijaisesta. Kerrottiin sit aika rehellisesti. Eira kunnioitti mielipidettämme eikä tuota sijaista enää nähty meidän luokassa.

Seuraavalla kerralla tosin istuttiin pimeässä luokassa ihan tarkoituksella. Oltiin koko luokan kanssa päätetty tehdä Eiralle pieni jekku. Valot pois ja kaikki pulpettien alle piiloon. Jekku onnistui oikeinkin hyvin, koska luokkaanhan tuli Eiran kanssa rehtori jonkun koulutarkastajan kanssa. Siinä oli Eiralla pokassa pitelemistä, kun se yritti torua meitä. Mutta oikeasti sitä nauratti.

Mutta miten Eira sitten on mua inspiroinut? Ensinhän mä luulin, että se vaikutti mun ammatinvalintaan. Luulin siis vakaasti ala-asteelta asti, että musta tulee opettaja. Sellainen ihana niinku Eira. (Missäköhän aineissa mä oon ollut) Kuten aiemmassa postauksessa kerroinkin, niin nämä haaveet romuttuivat todellisuuden iskiessä. Ei musta ollut siihen, että olisin ollut äiti, sairaanhoitaja, sirkuspelle, poliisi, ystävä, kirjastontäti ja tikkataulu. Kaikkea muuta ku opettaja. Yläasteella sijaisuudet meni jo paremmin, vaikka lauseenrakenteihin kuuluikin fraasit: "Jaakko, voisitko olla ruuvaamatta sitä pulpetinkantta irti. Joo, on hieno Leatherman, mutta silti." ja "Jaakko, ne rullaverhot ei kestä sun roikkumista." Joo, Jaakko oli ehtiväinen kaveri. Mutta ei sekään (siis ammatti) ollut mua varten.

Loppujen lopuks Eira tais inspiroida mua siinä, millainen haluan isona olla. Ja äitinä. Haluan lukea lapselle ääneen Mio poikani Mion, Ronja Ryövärin Tyttären ja Veljeni Leijonamielen samalla kun hän piirtää mitä mieleen juolahtaa. Riippumatta siitä onko ihmishahmon mittasuhteet oikein tai onko se edes tunnistettavissa ihmiseksi. Haluan palkita hänet liitulakuilla aina kun kaikki läksyt on tehty. Haluan kasvattaa lapsen, joka uskoo itseensä ja kykyynsä tehdä ihan mitä haluaa. Lapsen, joka on ylpeä siitä että kutoo hirveän väriset punavihreät villasukat kun kaikki muut valitsevat pastellisävyjä. Lapsen, joka huomatessaan että ei todellakaan halua tehdä sitä, mistä on puolen elämää puhunut, osaa etsiä uusia mahdollisuuksia. (Kyllä, 10 vuotta yökerhoissa ja ravintoloissa lasketaan uudeksi mahdollisuudeksi, ei todellisuuden pakoiluksi) Ja tyylikkäästi unohtaa sen, kuinka on näsäviisaasti on aikoinaan sivuuttanut kaikki opon järjenpuhumisyritykset (onko se yhdyssana?).

Että kiitos vaan Eira, missä ikinä lienetkin. Vaikka mulla ei enää olekaan niitä liikennevalosukkia, niin teen yhä asioita niinkuin itsestä hyvältä tuntuu. Joskus jopa kudon. Vaikkakin pastellisävyissä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.