Kirjoitukset avainsanalla kihlat

"Vastoin isäni odotuksia ja pahimpia painajaisia, olen löytänyt miehen joka haluaa sanoa papin edessä tahdon ja sitä myöden lupaa talsia vieressä myös ne vastamäet. Tosin tuon miehen tuntien se löytää jostain auton (jossa on varmaan ratti väärällä puolella) jolla ne ylämäet taitetaan. Vauhdilla. No, samapa tuo, kunhan mennään yhtä matkaa. Ja kunhan se hyväksyy sen, että jatkossa löytyy mitä ihmeellisempiä asioita, jotka on kirjoitettu ”sillä pienellä präntillä sinne avioliitto-papereihin, jotka silloin elokuussa 2015 pahaa aavistamatta menit allekirjoittamaan”. 

Muutama vuosi (lue seitsemän) sitten lääkäri pyysi minut vastaanotollensa kutsumalla minua rouvaksi ja minä mielestäni lohkaisin hyvänkin vitsin (tapahtuu yllättävän usein) sanoessani että ihan neiti-ihmisiä vielä ollaan, kun en ole vielä saanut ketään huijattua kanssani naimisiin. Lääkäri ei ilmeellään osoittanut pitävänsä vitsiäni mitenkään hauskana (tapahtuu vielä useammin). Voin rehellisesti sanoa, että tuolloin en olisi uskonut, että koskaan edes menen naimisiin. Mutta niin sitä vaan mieli muuttuu. Onneksi on nainen, niin se on ihan sallittua. Toisaalta, samahan se nyt on naimisiinkin mennä. Kun on yhteinen lapsi, niin ei tuo mies minusta eroonkaan pääse. Mitä sitä siis enää jarruttamaan, kun ojassa ollaan joka tapauksessa. Kaasu pohjaan vaan ja crash, boom, bang! (Ja sitten toivotaan etten joudu nukkumaan autossani) (Nyt menee levottomaksi, tajuukohan tota enää kukaan?)"

Näin kirjoitin blogiini ennen häitä. Puhu Muru-blogin Marja aloitti tämän #kosintablogihaasteen ja Joukolattaren Heidi sitten meni vielä haastamaan mut. Pakkohan se sit oli tätä alkaa muisteleen. Eipä ollut lainkaan huonot muistelot. Pitäis useamminkin muistella tuollaisia ihania juttuja.

Mun ei koskaan pitänyt mennä naimisiin eikä ainakaan hankkia lapsia. Kävin melkein vuosittain ehkäisy-leirillä ystäväni aavistuksen äänekkäämmän suomalais-amerikan-italialaisen perheen luona ja pitkään se olikin erittäin tehokasta. Kolmen viikon korkeanpaikan leirin (ja parin tärykalvon puhkeamisen) jälkeen päätös lapsettomuudesta oli äärimmäisen helppo. Jossain vaiheessa kuitenkin ehdottomaan ajatusmaailmaani pääsi hivuttautumaan se kuuluisa biologinen kello, vauvakuume ja mitä jos sittenkin?!

En olis koskaan uskonut olevani ihan niin vanhanaikainen, mutta jotenkin ajatus lapsesta olikin myös pikatie ajatukseen avioliitosta. Olimme juuri päättämässä maailman mahtavinta sukellusreissua Bonairelle ja Curacaolle ja juhlimme vuosipäiväämme. Olin meikannut ehkä ensimmäisen kerran kolmeen viikkoon, niin nättinä siinä istuskelin. Lokaatiokin oli täydellinen: kaunis ja rauhallinen ravintola rannalla, pöydät ihan siinä tyrskyävän meren äärellä, lämmin trooppinen tuuli hiuksia hulmuttaen.

Mua ei koskaan varsinaisesti kosittu. Ei onneksi ollut mitään julkista härdelliä tai edes sitä polvilleen menemistä. Ei se olis ollut kummankaan tyylistä. Me enemmänkin juteltiin aiheesta lapsi ja että pitäiskö nyt sit kuitenkin antaa sille mahdollisuus. Ja että olisko sitten ideaalia, että oltais myös naimisissa. Jotenkin ajatus siitä, että meillä kaikilla olis sama sukunimi oli mulle yhtäkkiä kovin tärkeä. En ole koskaan pitänyt aviliittoa mitenkään itsestäänselvänä instituutiona tai oikean perheen määritelmänä, mutta jotenkin se vaan tuntui luonnolliselta. Mies sanoi mulle ehkä romanttisimman asian mitä on koskaan mulle sanottu: "Eihän meidän oo mikään pakko mennä naimisiin, koska mä tiedän että me ollaan yhdessä koko loppuelämä joka tapauksessa." Päätimme siinä yhdessä, että mennään naimisiin ja ollaan yhdessä loppuelämä. Otetaan molemmat. Koko rahalla.

Niinpä me mentiin sitten kihloihin, seurustelumme 4 vuotispäivänä Karibian Curacaolla. Samalla päätimme, että lapsi saa tulla heti kun universumista löytyy sellainen hahmo, joka haluaa täydentää meidän perheen. Reilun kuukauden päästä koiramme alkoi reagoimaan minuun omituisesti ja kun tämä karvainen raskaustesti ei heti minua vakuuttanut niin tein sellaisen apteekkiversion: Sieltähän se Sipu sitten ilmoitti että "Oli jo aikakin!"

P.S. Vastaavanlaisissa tilanteissa kannattaa olla varovainen sen kihlasormuksen hankinnan kanssa. Mä menin "ihan vaan vähän vilkaisemaan" sormuksia paluumatkalla Amsterdamin kentällä. Jotenkin kummasti siellä yksi sormus suorastaan karjui mun nimeäni (flaamiksi, joten on vielä kummallisempaa kuinka tajusin) ja kippas kappas, välilaskun aikana olikin kihlat hankittu. Tehokasta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Huh huh. Palasin kotiin polttareistani viikko sitten, mutta en taida ihan vielä olla valmis kirjoittamaan niistä. Vieläkin puhalluttaa. Ja naurattaa. Varsinkin naurattaa. Niin siistiä. Ei hitto mitä tyyppejä.

 

Mutta aloitetaan alusta. Musta on siis tulossa vaimo. Vastoin isäni odotuksia ja pahimpia painajaisia, olen löytänyt miehen joka haluaa sanoa papin edessä tahdon ja sitä myöden lupaa talsia vieressä myös ne vastamäet. Tosin tuon miehen tuntien se löytää jostain auton (jossa on varmaan ratti väärällä puolella) jolla ne ylämäet taitetaan. Vauhdilla. No, samapa tuo, kunhan mennään yhtä matkaa. Ja kunhan se hyväksyy sen, että jatkossa löytyy mitä ihmeellisempiä asioita, jotka on kirjoitettu "sillä pienellä präntillä sinne avioliitto-papereihin, jotka silloin elokuussa 2015 pahaa aavistamatta menit allekirjoittamaan". 

Muutama vuosi (lue seitsemän) sitten lääkäri pyysi minut vastaanotollensa kutsumalla minua rouvaksi ja minä mielestäni lohkaisin hyvänkin vitsin (tapahtuu yllättävän usein) sanoessani että ihan neiti-ihmisiä vielä ollaan, kun en ole vielä saanut ketään huijattua kanssani naimisiin. Lääkäri ei ilmeellään osoittanut pitävänsä vitsiäni mitenkään hauskana (tapahtuu vielä useammin). Voin rehellisesti sanoa, että tuolloin en olisi uskonut, että koskaan edes menen naimisiin. Mutta niin sitä vaan mieli muuttuu. Onneksi on nainen, niin se on ihan sallittua. Toisaalta, samahan se nyt on naimisiinmenoon mennä. Kun on yhteinen lapsi, niin ei tuo mies minusta eroonkaan pääse. Mitä sitä siis enää jarruttamaan, kun ojassa ollaan joka tapauksessa. Kaasu pohjaan vaan ja crash, boom, bang! (Ja sitten toivotaan etten joudu nukkumaan autossani) (Nyt menee levottomaksi, tajuukohan tota enää kukaan?)

Mutta hääthän ne nyt on tulossa. Ja ne teistä, jotka joko tuntevat minut IRL (how pissis is this?) tai jotka ovat lukeneet blogiani kauemmin, tietävät mitä tällaisesta mahdollisuudesta seuraa. Lapasesta lähtö. Isosti. Luojan kiitos me päädyttiin pitämään pienet ystävähäät, pienellä budjetilla ja rennolla otteella. Muutenhan olisin voinut ottaa lopputilin töistä ja organisoida Kate&William tasoiset bakkanaalit. Nyt on tulossa sentään vaan rennommat Sofia&Carl Phillip-henkiset bileet. (Tähän väliin sarkastista naurua). 

 

Me mentiin kihloihin yli vuosi sitten aivan mahtavan sukellusreissun päätteeksi Curacaolla. Aktiiviloman kolme viimeistä päivää kului ilman sukelluksia, ilman autoa, yhtä yhteistä kirjaa vuoronperään lukien. Eli mulla oli paljon vapaa-aikaa. Big mistake! HUGE! Mitäpä muutakaan mä tein, kuin aloin pohtimaan häiden teemaa, teemavärejä, hääpukua ja, kyllä, askarteluja. Voi Juhis parkaa. Siitä asti se on säännöllisin väliajoin joutunut nanosekunnissa antamaan mielipiteensä hääteemaisiin kysymyksiin, jotka on esitetty niin, että puolet keskustelusta on käyty vain mun pään sisällä. No tietääpähän mihin on ryhtymässä. Ehkä. Ei, ei se oikeesti tiedä.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.