Kirjoitukset avainsanalla vertaistuki

 

Kun kaikki kulminoituu uneen. Siihen nukutaanko. Milloin nukutaan. Kuinka kauan. Mihin aikaan. Miksi ei nukuta. Tai pahimmillaan kun vauva nukkuu, mutta itse kukkuu. On se uni meikäläiselle ennenkin tärkeä asia ollut, mutta nyt se on ihan keskustelunaiheiden top 3 listalla tavoittelemassa kärkisijaa. Niitä kahta muuta aihetta en nyt muista, kun väsyttää vähän.

Parhaimmillaan meillä saa nukuttua aamuyöhön asti, jonka jälkeen alkaa vääntäminen ja kääntäminen. Pahimmillaan seisomisharjoitukset ovat lukujärjestyksessä jo alkuyöstä. Silloin on jo näppäilemässä sisäoppilaitoksen puhelinnumeroa pyytääkseen erikoislupaa tuollaisen hieman nuoremman oppilaan sisäänkirjaamiseen. Aamulla olo on pöhkö: mitä mä nyt stressaan kun tuo on niin ihana. Köllii vieressä ja nauraa pehmoketulle, kertoo jouluporolle tarinoita.

 

Mutta miksei tuo rotjake voisi nukkua yöllä? Eikä tähän sitten mitään "alle vuoden ikäisen lapsen kokonainen yö on 5 tuntia"-juttuja tai "olisit miettinyt ennen kuin teet lapsen". Mitäs ne nyt auttaa? Älkää sanoko myöskään ettei meillä nyt ees niin huonosti ne uniasiat edes ole. Kyllä mä oikeasti tiedän. Jos nyt joskus haluan olla "hieman" marttyyri, niin ei heti tarvii lähtee huomautteleen siitä. Anna mun nyt hetken velloa itsesäälissä. Välillä se valittaminen vaan auttaa. Kokeile vaikka. (Joojoo. Mä ryhdistäydyn ihan kohta. Ihan just.)

Hassua tässä on se, että sitä tajuaa kuin ulkopuolelta katsoen, kuinka nukkuminen määrittelee valveilla olemista. "Se on nyt tooooosi huonosti nukkunut noita päikkäreitä tänään, saas nähdä millanen yö tulee." "No nyt se sit nukahti autoon, ei voi nostaa pois kun sen pitää antaa nukkua. Istun siis sen kanssa tunnin tässä pihalla autossa ja sometan." "Lähdenpä tästä taistelemaan myrskytuulta vastaan vaunulenkille koska vauva nukkuu ulkona niin hyvin. Mutta vain jos vaunut liikkuvat." Päivät soljuu kuin puoliunessa kohti seuraavia unia. Vauvan. Ei välttämättä omia. Ja kohta on taas ilta ja aloitetaan nukkumaanmeno.

 

En ihan tarkkaan muista missä vaiheessa tää väsymys hiipi kylään. Alussa kai hormonit pitivät huolen jaksamisesta. Tai joku hurmostila, tiedä sit mikä. Nyt, kun päivässä on ehkä tunti valoisaa aikaa (en liioittele, en yhtään) tuntuu ettei herää kunnolla ollenkaan. Pinna on kireemmällä ja energiat valuu johonkin sadevesikaivoon. Voiskohan tuo pimeys vaikuttaa myös vauvan uneen?

Olen jo harkinnut soittavani johonkin yöradioon tai auttavaan unipuhelimeen, jollei muuten niin saadakseni henkisen selkään taputuksen. "Kyllä se siitä" Pekka Saurin suusta auttaisi kyllä taas jaksamaan. Sit tietenkin se, että menis nytkin vaan nukkumaan sen sijaan että kerjää täällä säälipisteitä, niin sekin saattais auttaa jaksamaan. On se ihminen välillä vähän pöljä. Toisaalta sitten kun kommentoitte, että "joo, meillä on tota ihan samaa" tai jopa "meillä on vielä kauheempaa, ei nukuta lainkaan" niin oma fiilis ei oo ihan niin maassa. Että ehkä sitä ei sit ite tee ainakaan ihan hirveen väärin, kun niin monella muullakin on sitä samaa. Vertaistukea parhaimmillaan. Talvisodan meininkiä. (Ja muuta tähän sopimatonta hehkutusta.)

 

Ja kuten eräs ystäväni muisti baby showereissani kertoa, tuskan määrä on vakio. Tähän asti onkin ollut luvattoman helppoa. Ehkä se sitten tarkoittaa sitä, että jossain vaiheessa helpottaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun teini-ikäistä tyttöä herättelee kouluun ja saa vastaukseksi "anna mun nukkuu". Eiku hei. Siinähän on sitten aivan ultimaalinen koston paikka! Sitä odotellessa...

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 

On tämä äitiys sen verran outo duuni, että pitääkseen sekä pomon että henkilöstön tyytyväisenä, on pakko hieman panostaa koulutukseen. Itse olen ehdottomasti oppisopimuskoulutuksen, työharjoittelun ja mestari-kisälli-opintojen kannattaja. Olen ihan itsekkäistä syistä antanut ystävien ympärillä hommata ne kaveripiirin ensimmäiset lapset, joilla sitten on koko porukan yhteistä hyvää ajatellen suoritettu jos jonkinlaisia vauvakokeita. Minä olen sitten vaan poiminut ne kypsät hedelmät puusta ja saanut paljon neuvoja, vinkkejä ja ohjeita. Näistä olen sitten valinnut mieleiseni, jalostanut ja kehittänyt eteenpäin. Tästä olen ikuisesti kiitollisuuden velassa.

 

Vertaistuki on ollut itselleni ihan ehdoton oman jaksamisen kannattaja. Eikä todellakaan vain siinä mielessä mikä tapa toimia olisi se oikea. Ehkä jopa enemmänkin vertaistuki on ollut epäonnistumisten jakamista, pahan mielen ja epävarmuuden purkamista ja "täydellinen mutsi"-myytin rikkomista. Kummasti se auttaa, kun saa vaikka keskellä yötä laittaa viestiä, että "Miksi tää ei nuku!?!?". Varsinkin jos viestiboksiin kilahtaa samantien vastausviesti "Juu, ei kuule täälläkään nukuta". Tieto siitä, ettei muutkaan äidit, edes toisella kierroksella, heti tajua mitä se vauva haluaa tai että niilläkin menee aika ajoin hermot ja niilläkin on siitä huono omatunto, se tieto vaan helpottaa. Ettei ole yksin huono. Tai ettei ole silti huono ollenkaan.

 

Ennen sosiaalisen statuksen muuttumista äidiksi, mä käytin netin vauvapalstoja lähinnä tylsien bussimatkojen absurdina viihdykkeenä. En olis voinut ikinä kuvitellakaan tosissani lukevani jotain hormonihöyryisten vauvakuplassa elävien äitien vaahtoamista ja tappelua siitä mitkä vaipat on niitä oikeita tai tuhlaanko lapsensa elämän jo heti alkumetreillä jos ei imetä. Enkä voi vieläkään. Olen ehkä drama queen, mutta kehitän sen draaman ihan itse kiitos vaan. Mutta koska olen äiti, minulla on oikeus olla järjettömän irrationaalinen. Roikun meinaan joka päivä vau.fi-foorumilla. Joka päivä. Useasti. Kyllä.

 

Vau.fi-foorumilla on jokaiselle lasketun ajan kuukaudelle luotu oma ryhmä, jossa samassa vaiheessa olevat äidit voivat kirjoitella. Sinne rekisteröidytään ja luodaan oma nimimerkki. Haistatko kaikki ainekset suureen riitaan ja herkulliseen trollaukseen? Niin mäkin. Ensiks. Mutta. Jostain ihmeen syystä tuo meidän helmikuisten ryhmä on hitsautunut heti alusta asti niin tiiviisti yhteen, että henki siellä on kohtuuttoman kannustava ja avarakatseinen. Muistan ehkä kaksi aihetta josta meinattiin saada hieman kiivaampi keskustelu aikaiseksi, mutta nekin jotenkin saatiin puhuttua auki. Asenne on se, että kaikilla saa olla oma mielipide eikä kenenkään oma ole muita parempi siinä määrin että se pitäisi pakkosyöttää toiselle. Ja nyt puhutaan ryhmästä, jossa on imettäviä ja korviketta syötäviä, kestovaippailijoita ja kertiksiä käyttäviä, rokotusohjelman mukaan meneviä ja niitä skippaavia, perhepedissä nukkuvia ja omassa huoneessa nukuttavia, esikoistaan tai viidettä lastaan (Haha, automaattinen tekstinkorjaus ehdotti viidettätoista, se olis ehkä aika paljon) hoitavia, alle parikymppisiä ja yli nelikymppisiä, pääkaupunkiseutulaisia ja pikkukaupunkilaisia, opiskelijoita ja uraohjuksia, ja kaikkea siltä väliltä.

 

Tuosta ryhmästä mä oon saanut niin paljon sellaista tietoa, jota en olis edes tajunnut esim. neuvolassa kysyä. Mutta tietoa tärkeämpää on ollut se vertaistuki, jota on saanut niinä epävarmuuden hetkillä. Niinä moninaisina epävarmuuden hetkinä. Kun on ollut epävarma siitä nukkuuko toinen liikaa vai liian vähän, syökö se nyt liian usein vai liian harvoin tai teenkö mä nyt oikein kun koitan jotain tällaista. Aina on ollut joku toinen jolla on ollut ihan samoja mietteitä tai jotka voivat jakaa omia selviytymistarinoitaan. Se on vähän niinku miesten armeijatarinat, joissa hylsyt lentää. Meillä lentää vaan jotkut ihan muut asiat. If you know what I mean...

 

Ja parasta on ollut se asenne. Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa tehdä jotain, mutta halutaan jakaa se tapa mikä meillä on toiminut.

Ja mielenkiintoista näin ihmistieteilijälle on ollut se, että kun ihmiset on enemmän kirjoitelleet siellä foorumilla alkaa heidän nimimerkkinsä valinnan syyt myös näkyä, ihmisistä tulee kirjoitustensa kautta omia persooniansa, joihin liittää ajatuksissaan luonteenpiirteitä ja temperamentteja. Itse valittu nimimerkki kertoo jopa enemmän kuin koko nimi. Mun on pitänyt osallistua foorumin pk-seutulaisten tapaamisiinkin, mutta olen luistanut niistä varmaan sen takia, että tapaaminen kasvokkain romuttaisi ne mun itse rakentamat mielikuvat näistä ihmisistä. Vai täydentäisköhän se sittenkin vaan niitä? Uskaltautuiskohan seuraavaan miittiin?

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.