Kirjoitukset avainsanalla vauva-arki

 

Voi niitä aikoja, kun ennen lapseutumista (taas uus sana! Kielitoimisto: odotan provikoita tililleni asap.) kovaan ääneen kohkasin miten vauvan tulo ei meidän perheessä muuta mitään oleellista sillä vauvahan tulee meidän perheeseen eikä toisin päin. Joko meidän perheellä ei ollut mitään oleellisia tai tärkeitä perinteitä tai sit mä olin vaan vähän pihalla. Tai aika paljon. Saatte ihan ite päätellä kumpi osuu lähemmäksi kotipesää. 

Sillä onhan tää nyt muuttanut aika paljonkin. Ihan hirveitä uhrauksia on joutunut tekeen niin ettei aina edes tunnista omaa elämäänsä. Lauantai-iltana viinilasia sivistyneesti siemaillessa sitä pohtii, että onhan tää nyt rankkaa. 

 

Ai niinku mikä on rankkaa? No ihan ensiks noi päikkärit. Onhan se nyt ihan järkyttävän ahdistavaa kun taatakseen pikku prinsessalle parhaat mahdolliset unet, joutuu itsekin laittautumaan sinne sänkyyn. Ihan pötkölleen. Päivällä! Ihan siis hirveetä! Siinä kun tunnista kolmeen joutuu tappaan aikaa lukemalla tai nukkumalla niin kyllähän se ihan työstä käy. Varsinkin jos joutuu napostelemaan sängyssä jotain herkkuja ja sit tulee niitä ikäviä murusia. Kun ne joutuu ihan ite siivoon. Kyllä siitä pitäis palkkaa maksaa. Ai mut niinhän siitä maksetaankin... No mut silti!

Toinen on se ettei millään, siis millään, ehdi pitämään kotia siistinä. Vaikka siis niinku kauheasti yrittää. Koko ajan siirtelee tavaroita päättömästi paikasta toiseen, mutta silti ne on seuraavassa hetkessä taas lattialla. Joka puolella lattiaa. Määritelmä "tavaroiden oma paikka" ei ole tuon pikku tättähäärän sanavaraston kärkisijalla. No, sitten on pitänyt, ihan kasvatusmielessä, alkaa itsekin jättelemään tavaroitaan ympäri kämppää. Kyllä se varmasti kohta ymmärtää vinkistä kuinka ärsyttävää on kun ei siivoa jälkiään. Ihan kohta. 

 

Ja mites tää jatkuva liikkuminen?! Ahdistavaa kun tällaisena aurinko-ähkyisenä syksynäkin joutuu kerta toisensa jälkeen lähtemään raikkaaseen ulkoilmaan vaunulenkille sillä välin kun töissä olevat ystävät saavat istua hyvin ilmastoiduissa avokonttoreissaan ja joutuvat käyttämään aurinkolaseja lähinnä vain migreenin iskiessä. Kyllä mä jo niin odotan töihin paluuta jotta pääsen istumaan takapuolellani 8 tuntia putkeen. Kyllä siinä pebalihakset saa kyytiä!

Onhan se myös aika säälittävää et lapsen myötä joutuu tekeen kaikkee hassua ja lapsellista. Niinku laulaan lastenlauluja julkisilla paikoilla. Tai käymään jossain väsyneessä eläintarhassa tai Horse Show'n lasten matineassa. (Se että innostuin poliisihevosten esiintymisestä ja hihkuin muka "ottakaa se rosvo kiinni" on suuresti liioiteltua. Et pysty todistaan. Millään) Matka Disney Worldiinkin oli niin traumatisoiva silloin muutama vuosi sitten että seuraavaa ei varata ennen kuin tyttö on ainakin 3-vuotias. Ja sillon ei todellakaan olla siellä yli viittä päivää. Hei jotain rajaa! 

Niin, tällaista jatkuvaa tuskaista tarpomista tää vauva-arki on. Mutta mitäpä sitä ei olis valmis tekemään oman lapsensa eteen. Lasken sen varaan, että nää uhraukset maksavat itsensä takaisin viimeistään siinä vaiheessa kun tuosta jälkikasvusta tulee maailman luokan näyttelijä-laulaja-toimitusjohtaja joka sitten voi maksaa kiitollisuudenvelkansa takaisin kustantamalla rakkaan äitinsä loisteliaan elämän jossain lämpimässä maassa. Ja otetaan me toi isäkin mukaan. 

 

Ja nyt jos ärsyynnyit, niin palaa alkuun ja lue sama sarkasmilasit päässä. Vähän niinku 3D-leffa laseilla. Kuva onkin toivottavasti vähän moniulotteisempi. Vaikka eihän ne lasit silloinkaan sitä leffan tarinaa paranna. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 On tämä äitiys sen verran outo duuni, että pitääkseen sekä pomon että henkilöstön tyytyväisenä, on pakko hieman panostaa koulutukseen. Itse olen ehdottomasti oppisopimuskoulutuksen, työharjoittelun ja mestari-kisälli-opintojen kannattaja. Olen ihan itsekkäistä syistä antanut ystävien ympärillä hommata ne kaveripiirin ensimmäiset lapset, joilla sitten on koko porukan yhteistä hyvää ajatellen suoritettu jos jonkinlaisia vauvakokeita. Minä olen sitten vaan poiminut ne kypsät hedelmät puusta ja saanut paljon neuvoja, vinkkejä ja ohjeita. Näistä olen sitten valinnut mieleiseni, jalostanut ja kehittänyt eteenpäin. Tästä olen ikuisesti kiitollisuuden velassa.

 Vertaistuki on ollut itselleni ihan ehdoton oman jaksamisen kannattaja. Eikä todellakaan vain siinä mielessä mikä tapa toimia olisi se oikea. Ehkä jopa enemmänkin vertaistuki on ollut epäonnistumisten jakamista, pahan mielen ja epävarmuuden purkamista ja "täydellinen mutsi"-myytin rikkomista. Kummasti se auttaa, kun saa vaikka keskellä yötä laittaa viestiä, että "Miksi tää ei nuku!?!?". Varsinkin jos viestiboksiin kilahtaa samantien vastausviesti "Juu, ei kuule täälläkään nukuta". Tieto siitä, ettei muutkaan äidit, edes toisella kierroksella, heti tajua mitä se vauva haluaa tai että niilläkin menee aika ajoin hermot ja niilläkin on siitä huono omatunto, se tieto vaan helpottaa. Ettei ole yksin huono. Tai ettei ole silti huono ollenkaan.

 Ennen sosiaalisen statuksen muuttumista äidiksi, mä käytin netin vauvapalstoja lähinnä tylsien bussimatkojen absurdina viihdykkeenä. En olis voinut ikinä kuvitellakaan tosissani lukevani jotain hormonihöyryisten vauvakuplassa elävien äitien vaahtoamista ja tappelua siitä mitkä vaipat on niitä oikeita tai tuhlaanko lapsensa elämän jo heti alkumetreillä jos ei imetä. Enkä voi vieläkään. Olen ehkä drama queen, mutta kehitän sen draaman ihan itse kiitos vaan. Mutta koska olen äiti, minulla on oikeus olla järjettömän irrationaalinen. Roikun meinaan joka päivä vau.fi-foorumilla. Joka päivä. Useasti. Kyllä.

 Vau.fi-foorumilla on jokaiselle lasketun ajan kuukaudelle luotu oma ryhmä, jossa samassa vaiheessa olevat äidit voivat kirjoitella. Sinne rekisteröidytään ja luodaan oma nimimerkki. Haistatko kaikki ainekset suureen riitaan ja herkulliseen trollaukseen? Niin mäkin. Ensiks. Mutta. Jostain ihmeen syystä tuo meidän helmikuisten ryhmä on hitsautunut heti alusta asti niin tiiviisti yhteen, että henki siellä on kohtuuttoman kannustava ja avarakatseinen. Muistan ehkä kaksi aihetta josta meinattiin saada hieman kiivaampi keskustelu aikaiseksi, mutta nekin jotenkin saatiin puhuttua auki. Asenne on se, että kaikilla saa olla oma mielipide eikä kenenkään oma ole muita parempi siinä määrin että se pitäisi pakkosyöttää toiselle. Ja nyt puhutaan ryhmästä, jossa on imettäviä ja korviketta syötäviä, kestovaippailijoita ja kertiksiä käyttäviä, rokotusohjelman mukaan meneviä ja niitä skippaavia, perhepedissä nukkuvia ja omassa huoneessa nukuttavia, esikoistaan tai viidettä lastaan (Haha, automaattinen tekstinkorjaus ehdotti viidettätoista, se olis ehkä aika paljon) hoitavia, alle parikymppisiä ja yli nelikymppisiä, pääkaupunkiseutulaisia ja pikkukaupunkilaisia, opiskelijoita ja uraohjuksia, ja kaikkea siltä väliltä.

 Tuosta ryhmästä mä oon saanut niin paljon sellaista tietoa, jota en olis edes tajunnut esim. neuvolassa kysyä. Mutta tietoa tärkeämpää on ollut se vertaistuki, jota on saanut niinä epävarmuuden hetkillä. Niinä moninaisina epävarmuuden hetkinä. Kun on ollut epävarma siitä nukkuuko toinen liikaa vai liian vähän, syökö se nyt liian usein vai liian harvoin tai teenkö mä nyt oikein kun koitan jotain tällaista. Aina on ollut joku toinen jolla on ollut ihan samoja mietteitä tai jotka voivat jakaa omia selviytymistarinoitaan. Se on vähän niinku miesten armeijatarinat, joissa hylsyt lentää. Meillä lentää vaan jotkut ihan muut asiat. If you know what I mean...

 Ja parasta on ollut se asenne. Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa tehdä jotain, mutta halutaan jakaa se tapa mikä meillä on toiminut.

Ja mielenkiintoista näin ihmistieteilijälle on ollut se, että kun ihmiset on enemmän kirjoitelleet siellä foorumilla alkaa heidän nimimerkkinsä valinnan syyt myös näkyä, ihmisistä tulee kirjoitustensa kautta omia persooniansa, joihin liittää ajatuksissaan luonteenpiirteitä ja temperamentteja. Itse valittu nimimerkki kertoo jopa enemmän kuin koko nimi. Mun on pitänyt osallistua foorumin pk-seutulaisten tapaamisiinkin, mutta olen luistanut niistä varmaan sen takia, että tapaaminen kasvokkain romuttaisi ne mun itse rakentamat mielikuvat näistä ihmisistä. Vai täydentäisköhän se sittenkin vaan niitä? Uskaltautuiskohan seuraavaan miittiin?

  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lapsen saaminen on juurikin sitä, saamista. Tuo tuhiseva nyytti on sinulle annettu kuin lahjana ja sellainen se onkin! Yllätyksiä putkahtelee joka päivä. Ellei muuten, niin pikavoittoina Pamperseihin. Selkeästi voiton puolella ollaan, sillä fiilikset on positiiviset, mutta aina välillä näyttäytyy myös se ilon, onnen ja joka paikasta pursuavan rakkauden kääntöpuoli. Se pimeässä viihtyvä sisarpuoli, huoli ja pelko. Aikana ennen oman sosiaalisen statuksen muuttumista äidiksi, pidin tällaisia tunteita hieman hysteeristen naisihmisten liioitteluna, mutta täytyy se myöntää, on se tarttunut tännekin. Onneksi ei nyt ihan katastrofi-tasolla olla vielä. (Eli ei tarvitse tehdä niitä ilmiantoja sosiaalitoimeen. Lisäksi kannattaa muistaa, että meillä on minun lisäksi myös se täyspäinen isä talossa.)

 

Suurin ja hengen pysäyttävin on menettämisen pelko. Se, että toiselle voi tapahtua jotain. Ei oo ihan kerran tai kaks kun olen käynyt tarkistamassa, että hengittääkö tuo vielä. Muutaman kerran olen tainnut herättääkin sen kesken makoisien unien, kun olen rapsuttanut poskesta tai työntänyt naamani ihan kiinni toiseen. Ja voi sitä helpotusta, kun toinen voihkaisee ja pikku nyrkki heilahtaa. Vielä se on tahatonta. Muutaman vuoden päästä voi olla toisin...

Mä en sais lukea mitään surullisia tarinoita lasten kohtaloista, sillä en vaan pysty käsittelemään niitä järkevästi.  Tuossa yhtenä päivänä luin Facebookista kätkytkuolemalle tyttönsä menettäneen isän kirjoituksen. Seurauksena oli hysteerinen itkukohtaus ja ryntäys pihalle tarkistamaan päiväunillaan nukkuvan lapsen hengityksen tilaa. Kätkytkuolema tuntuu jotenkin niin suunnattoman pelottavalta, koska sille ei tiedetä syytä. Ihan kuin se voisi vaania minkä tahansa nurkan takana vaikka todennäköisyys on niin kovin pieni. Mutta niin on pieni tuo ihminenkin. 

Oma epävarmuus iskee myös aina aika ajoin. Osaako sitä nyt pukea toiselle tarpeeksi vaatetta, syöttääkö liikaa, pilaako ruokailutottumukset kun on aina tarjoamassa maitoa kun älähtää, nukkuuko se koskaan itsekseen jos aina antaa nukkua rinnalle, pilaako imetyksen kun antaa iltaisin pulloa, kulkeeko kaupungilla liian usein, antaako vieraaseen syliin liian harvoin, omiiko liikaa itselleen... Vertaistuki on korvaamatonta, mutta jos liikaa kuuntelee muiden mielipiteitä ehdottomina totuuksina, niin huono äiti-fiilishän siitä tulee. Hyvinä hetkinä muistaa, että jokainen lapsi on oma persoonansa ja se mikä naapurin sussulle toimii, ei välttämättä toimi meillä. Hyvinä hetkinä luottaa omaan maalaisjärkeen ja rakentaa pala kerrallaan sitä omaa tapaa toimia. Mutta sitten aina välillä antaa hyvää tarkoittavaan neuvoon verhottujen paheksunnan tuhahdusten porautua hieman liian syvälle omaan vielä niin ohueen äitiyden kokemuspohjaan. Fanaattiset imettäjät, pullottelijat, sormiruokailijat, kestovaippailijat, perhepetiläiset, omaan sänkyyn nukuttajat, lapsen tahtiset ja mitä vielä. Fanaattiset mitkä tahansa. Ne pitäisi jotenkin osata suodattaa hiljemmalle siellä omassa päässä. Ottaa vastaan ohjeista vain itselle sopiva osa. Niinkuin se ihana kätilö Helena Jorvissa sanoi. 

 

Muistan kuinka ennen vauvan syntymää luin erään nuoren äidin kirjoituksen siitä tuskasta kun imetys ei onnistunutkaan. Siihen kun ladataan ihan hirveät paineet ja epäonnistuneet ruoskivat itseään. Ihan turhaan minusta. No, eräs täysimetyksen harras puolustaja vastasi jo muutenkin murheen murtamalle äidille, että "ei millään pahalla, mutta kyllä kaikkien onnistuu imettää jos vaan jaksaa tehdä töitä sen eteen" Ei millään pahalla? Ei millään pahalla??!! Teki mieli mennä piuhoja pitkin ja kuristaa se tyyppi. Millä oikeudella se pahentaa toisen fiilistä vielä entisestään? Mihin sen empatia on jäänyt? Apua! Mitä hyötyä on ehdottomuudesta, jos se aiheuttaa vaan lisää pahaa mieltä?  Ai että, mua suututtaa vieläkin. 

Mutta ennen kaikkea pitää muistuttaa itselleen että nauttii tästä. Kun tämä vauva-aika on ohi, koska enää on yhtä vapaasti mahdollista haahuilla ympäri kämppää pyjamassa puolenpäivän aikaan, ottaa päikkäreitä pikku tyyppi kainalossa, lähteä arkipäivänä ulos nauttimaan kevätauringosta ja vaan elää melkein aikataulutonta elämää. Kohtahan tuo menee päiväkotiin ja itse takaisin töihin eikä se koskaan enää ole ihan samalla tavalla riippuvainen äidistä. Sitten tulee taas uudet äitiyden pelot. Ja onnen tunteet. Ja onneksi ne onnen tunteet varmasti ovat jatkossakin ne päällimmäiset. Ja kyyneleetkin on enemmän niitä onnen versioita. 

Et tervetuloo vaan kaikki koulun kevätjuhlat ja harrastusten näytökset. Siellä tämä nolo äiti vollottavaa sitten silmät päästänsä, kunnes tyttö joko kieltää mua osallistumasta tai väittää ettei tunne mua. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.