Kirjoitukset avainsanalla päiväunet

Te, jotka olette seuranneet blogiani pidempään, saatatte muistaa erinäiset vaiheet, joita meillä on ollut näiden nukkumishommien kanssa. Välillä ollaan nukahdettu ihan itsekseen, välillä on saanut itse nukahtaa lattialle lapsen sängyn viereen kakaran yhä valvoessa. Välillä ollaan nukuttu kiltisti omassa sängyssä ja välillä vain äidin kainalossa isossa sängyssä.

Noh, nyt on ollut pidempään sellainen hyvä kausi. Tyyppi on nukahtanut jopa päiväunille itsekseen ja ihan sinne omaan punkkaansa. Olishan se pitänyt arvata, että tyyntä myrskyn edellä. Tai ettei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tai jotain muuta aivan yhtä älytöntä ja asiaan lopulta sopimatonta sananlaskua.

Pääsiäinen ja ehkä myös perjantain treffipäivän (siitä myöhemmin lisää, teki niiiiiiiin hyvää parisuhteelle) aiheuttama ikävä sai minut lankeamaan tyhmimpään ansaan ja nukkumaan lauantaina päikkärit Sipu kainalossa. Tiedän! FAIL! Mutta kun oli niin ihana saada se tuhisija siihen kainaloon. Sipuhan huomasi heti tilaisuutensa koittaneen ja vaati myös sunnuntaina ja tietenkin myös tänään maanantaina päästä isoon sänkyyn. Ja koska olen välillä täysin selkärangaton äiti mitä tulee läheisyyteen tuon tärpästikkelini kanssa, niin minähän sanoin että joo, tottakai.

Voi sitä stand up shown määrää! Suuri osa tosin toteutettiin makuultaan, joten pitäiskö sitä sittenkin kutsua lay down showksi. Mä leikin nukkuvaa ja hautasin päätäni peiton alle, purin poskiani ja yritin kyyneleet silmissä olla nauramatta ääneen. S lauloi "paljon onnea vaan" ehkä viis kertaa (en vieläkään tosin tiedä kenelle), luetteli pitkät pätkät "Hyvän yön höyryjuna"-kirjastaan ulkoa, laski tarmokkaasti (ja hieman hyppelehtien) ainakin seitsemään, luetteli kaikki tietämänsä värit, nauroi, kikatti, puhui siansaksaa ja häsläsi. Peitto pois, peitto takaisin, isin peitto, minun peitto, peittopeittopeitto.

Kun se tyyppi vihdoin sammui siihen viereeni, pitäen kaulastani hennolla kuristusotteella varmistaen etten varmasti pääsisi huomaamatta karkaamaan (voi harmi, oli pakko ottaa kans päikkärit), niin kummastelin omaa reagoimistani. Miten joskus ne ihan samat pelleilyt saavat minut raivon valtaan ja olen ihan epätoivoinen että "eikö toi perhanan kakara IKINÄ nuku!" ja sitten toisella kertaa, niinkuin tänään, nauran katketakseni sen jutuille. Miten ohut voikaan olla se veteen piirretty viiva, jossa oma jaksaminen heilauttaa mielialaa ja joustamisvaraa suuntaan tai toiseen. Kummallista tämä äitiys. Niin ihanan kummallista.

Kommentit (2)

Annika P. Hullabaloota

Tosi hauska kirjoitus! Tunnistan ihan itseni tuosta " Eikö tuo perhanan kakara ikinä nuku." lauseesta. Välillä lapsen temppuiluja jaksaa paremmin, ja kun itse on oikein väsynyt, ei sitä jaksaisi sitten millään. Toivotaan että teillä jatkossakin nukuttaisiin hyvin!

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Jos minulla olis valta, muuttaisin sanonnan että uni vanhin voitehista. Kun on itse saanut nukkua niin kummasti jaksaa enemmän. Huojentavaa kuulla, että meitä kakaroitaan välillä kiroavia äitejä on enemmänkin.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 

Kun kaikki kulminoituu uneen. Siihen nukutaanko. Milloin nukutaan. Kuinka kauan. Mihin aikaan. Miksi ei nukuta. Tai pahimmillaan kun vauva nukkuu, mutta itse kukkuu. On se uni meikäläiselle ennenkin tärkeä asia ollut, mutta nyt se on ihan keskustelunaiheiden top 3 listalla tavoittelemassa kärkisijaa. Niitä kahta muuta aihetta en nyt muista, kun väsyttää vähän.

Parhaimmillaan meillä saa nukuttua aamuyöhön asti, jonka jälkeen alkaa vääntäminen ja kääntäminen. Pahimmillaan seisomisharjoitukset ovat lukujärjestyksessä jo alkuyöstä. Silloin on jo näppäilemässä sisäoppilaitoksen puhelinnumeroa pyytääkseen erikoislupaa tuollaisen hieman nuoremman oppilaan sisäänkirjaamiseen. Aamulla olo on pöhkö: mitä mä nyt stressaan kun tuo on niin ihana. Köllii vieressä ja nauraa pehmoketulle, kertoo jouluporolle tarinoita.

 

Mutta miksei tuo rotjake voisi nukkua yöllä? Eikä tähän sitten mitään "alle vuoden ikäisen lapsen kokonainen yö on 5 tuntia"-juttuja tai "olisit miettinyt ennen kuin teet lapsen". Mitäs ne nyt auttaa? Älkää sanoko myöskään ettei meillä nyt ees niin huonosti ne uniasiat edes ole. Kyllä mä oikeasti tiedän. Jos nyt joskus haluan olla "hieman" marttyyri, niin ei heti tarvii lähtee huomautteleen siitä. Anna mun nyt hetken velloa itsesäälissä. Välillä se valittaminen vaan auttaa. Kokeile vaikka. (Joojoo. Mä ryhdistäydyn ihan kohta. Ihan just.)

Hassua tässä on se, että sitä tajuaa kuin ulkopuolelta katsoen, kuinka nukkuminen määrittelee valveilla olemista. "Se on nyt tooooosi huonosti nukkunut noita päikkäreitä tänään, saas nähdä millanen yö tulee." "No nyt se sit nukahti autoon, ei voi nostaa pois kun sen pitää antaa nukkua. Istun siis sen kanssa tunnin tässä pihalla autossa ja sometan." "Lähdenpä tästä taistelemaan myrskytuulta vastaan vaunulenkille koska vauva nukkuu ulkona niin hyvin. Mutta vain jos vaunut liikkuvat." Päivät soljuu kuin puoliunessa kohti seuraavia unia. Vauvan. Ei välttämättä omia. Ja kohta on taas ilta ja aloitetaan nukkumaanmeno.

 

En ihan tarkkaan muista missä vaiheessa tää väsymys hiipi kylään. Alussa kai hormonit pitivät huolen jaksamisesta. Tai joku hurmostila, tiedä sit mikä. Nyt, kun päivässä on ehkä tunti valoisaa aikaa (en liioittele, en yhtään) tuntuu ettei herää kunnolla ollenkaan. Pinna on kireemmällä ja energiat valuu johonkin sadevesikaivoon. Voiskohan tuo pimeys vaikuttaa myös vauvan uneen?

Olen jo harkinnut soittavani johonkin yöradioon tai auttavaan unipuhelimeen, jollei muuten niin saadakseni henkisen selkään taputuksen. "Kyllä se siitä" Pekka Saurin suusta auttaisi kyllä taas jaksamaan. Sit tietenkin se, että menis nytkin vaan nukkumaan sen sijaan että kerjää täällä säälipisteitä, niin sekin saattais auttaa jaksamaan. On se ihminen välillä vähän pöljä. Toisaalta sitten kun kommentoitte, että "joo, meillä on tota ihan samaa" tai jopa "meillä on vielä kauheempaa, ei nukuta lainkaan" niin oma fiilis ei oo ihan niin maassa. Että ehkä sitä ei sit ite tee ainakaan ihan hirveen väärin, kun niin monella muullakin on sitä samaa. Vertaistukea parhaimmillaan. Talvisodan meininkiä. (Ja muuta tähän sopimatonta hehkutusta.)

 

Ja kuten eräs ystäväni muisti baby showereissani kertoa, tuskan määrä on vakio. Tähän asti onkin ollut luvattoman helppoa. Ehkä se sitten tarkoittaa sitä, että jossain vaiheessa helpottaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun teini-ikäistä tyttöä herättelee kouluun ja saa vastaukseksi "anna mun nukkuu". Eiku hei. Siinähän on sitten aivan ultimaalinen koston paikka! Sitä odotellessa...

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 

Vauvan kanssa eläminen on yhtä uuden opettelua. Koko ajan. Jatkuvasti. Niin, että se joka sanoo ettei perhevapailla olosta ole mitään hyötyä esim. työelämää ajatellen, ei vaan tajua. Mistään mitään. Samanlaista lastentarhatouhua ja omien virheiden kanssa elämistä sekin on. Joku asia, mikä eilen toimi, ei toimi enää. Eli vähän niinku ne hienot uudet kopio-skannaus-printterikoneet. Ei toimi tänään. Ainakaan samalla tavalla ku eilen.

Ennen kuin tuo tyttö saapui maailmaan sekottamaan pakkaa, luulin että voisi olla joku ohjekirja, joka kertoisi miten tää tyyppi kannattaa ohjelmoida. Että jos teet näin, niin tapahtuu tätä. Joo, olisinkohan voinut enempää väärässä olla. Kyllä tää on enemmän Deweyn Learning by doing-pedagogian mukaista toimintaa. Ainoa ero on se, että kun olet yhden toimivan tavan oppinut, niin se on jo vanhaa tietoa. Koska vaiheet.

 

Otetaanpa hassun hauskaksi esimerkiksi tuo nukkuminen. Tai nukkumattomuus. Alkuvaiheessahan S oli aivan erinomainen nukkuja. Päiväunet maistuivat vaunuissa ja jouduin jopa kärsimään tyhjän sylin syndroomasta kun toinen posotti menemään kolme tuntia putkeen. Piti käydä vähän tönimässä että hengittääkö se edes. Oli myös vaihe, kun tytön pystyi laittamaan iltaunilleen ihan hereillä. Siis laskemaan omaan sänkyyn, toivottamaan hyvää yötä ja lähtemään heti itse pois, nauttimaan siitä vapaa-ajasta. (Eli katsomaan telkkaria ja syömään. Jälkikäteen ajateltuna, olis sen ajan voinut järkevämminkin käyttää.) 

Sitten tuli vaihe: "hei mähän osaan seistä". (Kyllä, tämä on ihan tutkijoidenkin käyttämä virallinen termi.) Ei nukuta enää, ei. Ainakaan silloin kun pitäis. Yöllä tuo kääpiö punkee pystyyn vaikka on ihan unissaan eikä jalat kanna. Mutta kun voi! Vähintäänkin konttausasentoon pitää punkee ennen kuin silmät on ees auki. Koska se on niin kivaa ja makaaminen on niin last season. Muistoissa, vaikkakin haaleissa, on ne ajat kun ensimmäinen unijakso kesti vähintään puoli yhdeksästä kolmeen. Nykyään herätään (tai muuten vaan mekkaloidaan) muutaman tunnin välein. Koko yö. Vieläkin haaleammissa, lähes haihtuneissa muistoissa on se aika kun aamu-unet kestivät sinne kymmeneen ja ylikin. Nykyään kun saa taistella, jotta ei tarvitsisi herätä ennen kuutta. 

 

Ja mihin jäi se vaihe, jossa nää tyypit haluaa, että aina on sama rytmi? Se vaihe ei kai koskaan oikein meille asti rantautunut. Just kun luulin, että nyt meillä nukutaan kolmet päikkärit, niin toinen valvoo lounaaseen asti ja nukkuu sitten 3,5 tuntia. Mummin vieressä! Pikkasen laittaa mietityttään miks mun vieressä nukkuu vaan sen puoli tuntia. Ja sitten kun yritän pitää sitä hereillä, jotta saatais jostain järkevästä rytmistä kiinni, niin nukahtaa ihan mihin vaan valosta ja metelistä huolimatta. Yritä siinä sitten järkevästi suunnitella päivää. Ei ihan oo mennyt kaikki suunnitelmat putkeen, kun olet laskenut menot sen mukaan, että lapsi nukkuu sen puoli tuntia minkä aina ennenkin, niin just sillon se päättääkin nukkua kaks tuntia. Ainakin. 

Ja mikä tää juttu on, että oma sänky on ihan saatanasta? Aiemmin riittänyt yöllä kun on vähän tuttia nostanut suuhun tai ehkä hieman hipsuttanut mahaa. Sinne omaan kopperoonsa on jäänyt tyytyväisenä tuhisemaan. Nyt ei pysy aloillaan vaan se nuppi nousee jatkuvasti reunan yli tapittamaan äitiä. Sen katseen tuntis nahoissaan vaikka pilkkopimeässä mutta silti sitä pitää tehostaa pikku kitinällä. Eikä auta sylissä heijaaminenkaan. Tuolla oliolla kun tuntuu olevan joku kuudes aisti joka kertoo kun äiti edes ajattelee omaan sänkyyn siirtämistä ja pop! silmät on auki. Ainoa paikka missä kelpaa nukkua on äidin puoli sängystä. Mieluummin vähän äidin päällä. Siinä sitten jännität lihaksiasi koko yön ettet tömähtäisi lattialle. Ja vielä aamulla ihmettelet miks paikat on jumissa. 

 

 Ystäväni lupasi että tää on vaan vaihe ja menee ohi. Mua on kuitenkin vähän alkanut jännittään et mikä se seuraava vaihe on?

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 

Voi niitä aikoja, kun ennen lapseutumista (taas uus sana! Kielitoimisto: odotan provikoita tililleni asap.) kovaan ääneen kohkasin miten vauvan tulo ei meidän perheessä muuta mitään oleellista sillä vauvahan tulee meidän perheeseen eikä toisin päin. Joko meidän perheellä ei ollut mitään oleellisia tai tärkeitä perinteitä tai sit mä olin vaan vähän pihalla. Tai aika paljon. Saatte ihan ite päätellä kumpi osuu lähemmäksi kotipesää. 

Sillä onhan tää nyt muuttanut aika paljonkin. Ihan hirveitä uhrauksia on joutunut tekeen niin ettei aina edes tunnista omaa elämäänsä. Lauantai-iltana viinilasia sivistyneesti siemaillessa sitä pohtii, että onhan tää nyt rankkaa. 

 

Ai niinku mikä on rankkaa? No ihan ensiks noi päikkärit. Onhan se nyt ihan järkyttävän ahdistavaa kun taatakseen pikku prinsessalle parhaat mahdolliset unet, joutuu itsekin laittautumaan sinne sänkyyn. Ihan pötkölleen. Päivällä! Ihan siis hirveetä! Siinä kun tunnista kolmeen joutuu tappaan aikaa lukemalla tai nukkumalla niin kyllähän se ihan työstä käy. Varsinkin jos joutuu napostelemaan sängyssä jotain herkkuja ja sit tulee niitä ikäviä murusia. Kun ne joutuu ihan ite siivoon. Kyllä siitä pitäis palkkaa maksaa. Ai mut niinhän siitä maksetaankin... No mut silti!

Toinen on se ettei millään, siis millään, ehdi pitämään kotia siistinä. Vaikka siis niinku kauheasti yrittää. Koko ajan siirtelee tavaroita päättömästi paikasta toiseen, mutta silti ne on seuraavassa hetkessä taas lattialla. Joka puolella lattiaa. Määritelmä "tavaroiden oma paikka" ei ole tuon pikku tättähäärän sanavaraston kärkisijalla. No, sitten on pitänyt, ihan kasvatusmielessä, alkaa itsekin jättelemään tavaroitaan ympäri kämppää. Kyllä se varmasti kohta ymmärtää vinkistä kuinka ärsyttävää on kun ei siivoa jälkiään. Ihan kohta. 

 

Ja mites tää jatkuva liikkuminen?! Ahdistavaa kun tällaisena aurinko-ähkyisenä syksynäkin joutuu kerta toisensa jälkeen lähtemään raikkaaseen ulkoilmaan vaunulenkille sillä välin kun töissä olevat ystävät saavat istua hyvin ilmastoiduissa avokonttoreissaan ja joutuvat käyttämään aurinkolaseja lähinnä vain migreenin iskiessä. Kyllä mä jo niin odotan töihin paluuta jotta pääsen istumaan takapuolellani 8 tuntia putkeen. Kyllä siinä pebalihakset saa kyytiä!

Onhan se myös aika säälittävää et lapsen myötä joutuu tekeen kaikkee hassua ja lapsellista. Niinku laulaan lastenlauluja julkisilla paikoilla. Tai käymään jossain väsyneessä eläintarhassa tai Horse Show'n lasten matineassa. (Se että innostuin poliisihevosten esiintymisestä ja hihkuin muka "ottakaa se rosvo kiinni" on suuresti liioiteltua. Et pysty todistaan. Millään) Matka Disney Worldiinkin oli niin traumatisoiva silloin muutama vuosi sitten että seuraavaa ei varata ennen kuin tyttö on ainakin 3-vuotias. Ja sillon ei todellakaan olla siellä yli viittä päivää. Hei jotain rajaa! 

Niin, tällaista jatkuvaa tuskaista tarpomista tää vauva-arki on. Mutta mitäpä sitä ei olis valmis tekemään oman lapsensa eteen. Lasken sen varaan, että nää uhraukset maksavat itsensä takaisin viimeistään siinä vaiheessa kun tuosta jälkikasvusta tulee maailman luokan näyttelijä-laulaja-toimitusjohtaja joka sitten voi maksaa kiitollisuudenvelkansa takaisin kustantamalla rakkaan äitinsä loisteliaan elämän jossain lämpimässä maassa. Ja otetaan me toi isäkin mukaan. 

 

Ja nyt jos ärsyynnyit, niin palaa alkuun ja lue sama sarkasmilasit päässä. Vähän niinku 3D-leffa laseilla. Kuva onkin toivottavasti vähän moniulotteisempi. Vaikka eihän ne lasit silloinkaan sitä leffan tarinaa paranna. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.