Kirjoitukset avainsanalla tunteet

*Varoitus: teksti, ei saattaa, vaan todellakin sisältää sanoja, jotka sofistikoituneimmat vanhemmat luokittelevat kirosanoiksi. En ole edes pahoillani. Tänään niitä tarvittiin.

En tiedä mistä kumman maailman paskimmat ideat -rekisteristä repäisin tänään ajatuksen hakea Sipu päiväkodista kävellen, ilman rattaita, varustautuneena potkupyörällä. Oli meinaan helvetillisin matka päiväkodista kotiin sitten... ikinä!

Yltiöoptimistisuuteni juontaa juurensa alkuviikolta, jolloin kahdestaan, ihan muina muikkeleina, kävimme yhdessä potkupyöräillen kaupassa ja se oli niin kivaa. S vaan potkutteli menemään enkä mä joutunut juurikaan työntelemään sitä saatika sitten kantelemaan pyörää. Menihän siinä aikaa, mutta mihinkäs tässä olis kiire. Valmiissa maailmassa.

No, tänään tuli kiire. Kiire pois. Kiire johonkin muualle. Henkinen kiire.

Lähtö pisteestä A elikkäs päiväkodilta oli lupaava ja näin jälkeenpäin ajatellen kuin tyyntä ennen myrskyä. Tyyppi oli ihan pähkinöinä ja jaksoi kärsivällisesti odotella kun poropeukalo-äiti asensi kypärää kupoliin. Olin ihan fiiliksissä: aurinko paistaa, kotona on ruoka valmiina odottamassa, meillä ei todellakaan ole kiire. Voidaan vaikka mennä puiston kautta, jos muruseni niin haluaa.

Muruseni vaihtui salakavalan huomaamattomasti kakarasta kersaksi ja sitten vielä hirviöksi. Ensin se halusi mennä tien yli. Tajusi sentään, että pitää mennä suojatien kohdalta. Sitten meni ehkä 5 metriä ja se halus takas toiselle puolelle. Pysähtyi keskellä tietä eikä suostunut liikkumaan. Kun menin koskemaan, se suli Terminatorin pahis tyylisesti siihen keskelle kaistoja ja pelkkä kosketus sai aikaan lohduttoman itkun. Tässä vaiheessa yritin vielä selittää rauhallisesti, miksi siihen keskelle autotietä ei voi mennä makaamaan, mutta voin kertoa että sisäiset diapamit kuluivat samaa tahtia verenpaineen nousun kanssa. Eli melko haipakkaa.

Seuraavaksi tytölle ei kelvannut suunta johon olimme menossa. Käännyimme. Ei kelvannut sekään suunta. Jostain kumman syystä riipuin vielä ajatuksessa puistosta, mutta pakkohan sekin vaihtis oli hylätä, kun ainoa optimaalinen suunta mukulalle olis vissiin ollut suoraan ylöspäin. Äidin lentolupakirja on vielä kaupan hyllyllä.

Tein aikuisen (haha) päätöksen, että lähdemme siis kotiin. Huutoa. Itkua. Syliin pyytämistä. Siinä mä sitten raijaan 2-vuotiasta, pyörää ja kerhoreppua ja mietin että miten kummassa se selkä onkin aina vaan kipeä.

Kotimatka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. En tajua kuinka se saakelin kämppä saattoikin koko ajan siirtyä kauemmaksi. Sen kuitenkin tajusin, ettei mua voinut vähempää kiinnostaa kaikki ne vastaan tulleet ihmiset ja niiden ajatukset mun äitiydestäni tai lapseni käytöstavoista. Pitäköön tunkkinsa! Yritin toki tarjota Sipua vaihdossa naapurille, mutta jostain syystä ei tullut kauppoja.

Olin kotiin päästyäni niin raivoissani, että olisin voinut avata kaapista vaikka lämpimän skumpan. Hyi hitto. Miten voikaan olla niin vihainen sille samalle ihmiselle, jonka puolesta olis valmis vaikka kuolemaan? Miten se osaakin kääntää just niitä vääriä nappuloita kaakkoon? Miten se voi olla raivostuttava ja rakas yhtäaikaa? Miten se voikaan saada mun persoonasta esiin sellaiset piirteet, joita en arvannut siellä lymyilevänkään?

 

Kommentit (10)

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Tällä hetkellä oma käytös vaikuttaa siltä että ei sit kannata ainakaan multa tulla kysymään neuvoa oman käyttäytymisen kanssa. Mutta jaksuhaleja voin jakaa.

Vierailija

Nimen omaan nämä rakkaimmat saa ne kaikista huonoimmat puolet meistä esiin. Tai ainakin minusta. Teen töitä uhmisten kanssa valtavan hyvällä kärsivällisyydellä, mutta välillä omien muksujen kanssa (kuopus uhmaiässä hänkin) saa laskea kymmeneen. Ja sataan. Ja tuhanteen. Tai sitten ei pääse sinne ykköseenkään. Minä kuitenkin uskon siihen, että kunhan vanhemmat raivoaa lasten tekoja, ei itse lapsia, kohtaan ja pyytävät tarvittaessa anteeksi rauhoituttuaan, kaikki on hyvin. Lapset oppivat tärkeitä taitoja siitäkin. Meidän 6v osaa jo sanoa, että "äiti, sulla taitaa nyt olla nälkä". :D

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Ihana 6v ❤ näillä vinkeillä voin olla varma että S oppii pyytään anteeks ja perustelemaan (eli selittelemään) omaa käytöstä. Nyt se osaa jo painokkaasti sanoa että Oikeesti! Mistä lie oppinut... 🙄

Vierailija

Taaperolle kantoreppu tai liina on todella kätevä. Helppo ja huomaamaton mukaan otettava. Saa nopean avun kun kävely alkaa lasta väsyttää. Saat kädet käyttöön kantamuksille ja isokin taapero on selässä uskomattoman kevyt.😉

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Ai vielä tollasen melkein metrin mittaisen kanssa? Ei kyllä ole enää tullut pitkään aikaan ees mieleen. Pienenä toi tyyppi halus kantoreppuun kun siivottiin ja se oli hyvää jumppaa mutta selässä olevaa reppua ei olla hankittu. Tuolla helvetillisellä matkalla olis tosin ollut kätevä jos olis ollut joku sitomisväline. Reppu, liina, teippirulla. Anything. Ehkä Mä vielä kuitenkin roudailen noita rattaita. Viihtyy niissä vähän liiankin hyvin.

Vierailija

Rattaat olis hyvät hädän hetkellä mutta meidän 2v spagetoi kaikkein pahiten jos on mahdollisuus, että se alistetaan vauvaksi rattaisiin :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lapsen saaminen on juurikin sitä, saamista. Tuo tuhiseva nyytti on sinulle annettu kuin lahjana ja sellainen se onkin! Yllätyksiä putkahtelee joka päivä. Ellei muuten, niin pikavoittoina Pamperseihin. Selkeästi voiton puolella ollaan, sillä fiilikset on positiiviset, mutta aina välillä näyttäytyy myös se ilon, onnen ja joka paikasta pursuavan rakkauden kääntöpuoli. Se pimeässä viihtyvä sisarpuoli, huoli ja pelko. Aikana ennen oman sosiaalisen statuksen muuttumista äidiksi, pidin tällaisia tunteita hieman hysteeristen naisihmisten liioitteluna, mutta täytyy se myöntää, on se tarttunut tännekin. Onneksi ei nyt ihan katastrofi-tasolla olla vielä. (Eli ei tarvitse tehdä niitä ilmiantoja sosiaalitoimeen. Lisäksi kannattaa muistaa, että meillä on minun lisäksi myös se täyspäinen isä talossa.)

 

Suurin ja hengen pysäyttävin on menettämisen pelko. Se, että toiselle voi tapahtua jotain. Ei oo ihan kerran tai kaks kun olen käynyt tarkistamassa, että hengittääkö tuo vielä. Muutaman kerran olen tainnut herättääkin sen kesken makoisien unien, kun olen rapsuttanut poskesta tai työntänyt naamani ihan kiinni toiseen. Ja voi sitä helpotusta, kun toinen voihkaisee ja pikku nyrkki heilahtaa. Vielä se on tahatonta. Muutaman vuoden päästä voi olla toisin...

Mä en sais lukea mitään surullisia tarinoita lasten kohtaloista, sillä en vaan pysty käsittelemään niitä järkevästi.  Tuossa yhtenä päivänä luin Facebookista kätkytkuolemalle tyttönsä menettäneen isän kirjoituksen. Seurauksena oli hysteerinen itkukohtaus ja ryntäys pihalle tarkistamaan päiväunillaan nukkuvan lapsen hengityksen tilaa. Kätkytkuolema tuntuu jotenkin niin suunnattoman pelottavalta, koska sille ei tiedetä syytä. Ihan kuin se voisi vaania minkä tahansa nurkan takana vaikka todennäköisyys on niin kovin pieni. Mutta niin on pieni tuo ihminenkin. 

Oma epävarmuus iskee myös aina aika ajoin. Osaako sitä nyt pukea toiselle tarpeeksi vaatetta, syöttääkö liikaa, pilaako ruokailutottumukset kun on aina tarjoamassa maitoa kun älähtää, nukkuuko se koskaan itsekseen jos aina antaa nukkua rinnalle, pilaako imetyksen kun antaa iltaisin pulloa, kulkeeko kaupungilla liian usein, antaako vieraaseen syliin liian harvoin, omiiko liikaa itselleen... Vertaistuki on korvaamatonta, mutta jos liikaa kuuntelee muiden mielipiteitä ehdottomina totuuksina, niin huono äiti-fiilishän siitä tulee. Hyvinä hetkinä muistaa, että jokainen lapsi on oma persoonansa ja se mikä naapurin sussulle toimii, ei välttämättä toimi meillä. Hyvinä hetkinä luottaa omaan maalaisjärkeen ja rakentaa pala kerrallaan sitä omaa tapaa toimia. Mutta sitten aina välillä antaa hyvää tarkoittavaan neuvoon verhottujen paheksunnan tuhahdusten porautua hieman liian syvälle omaan vielä niin ohueen äitiyden kokemuspohjaan. Fanaattiset imettäjät, pullottelijat, sormiruokailijat, kestovaippailijat, perhepetiläiset, omaan sänkyyn nukuttajat, lapsen tahtiset ja mitä vielä. Fanaattiset mitkä tahansa. Ne pitäisi jotenkin osata suodattaa hiljemmalle siellä omassa päässä. Ottaa vastaan ohjeista vain itselle sopiva osa. Niinkuin se ihana kätilö Helena Jorvissa sanoi. 

 

Muistan kuinka ennen vauvan syntymää luin erään nuoren äidin kirjoituksen siitä tuskasta kun imetys ei onnistunutkaan. Siihen kun ladataan ihan hirveät paineet ja epäonnistuneet ruoskivat itseään. Ihan turhaan minusta. No, eräs täysimetyksen harras puolustaja vastasi jo muutenkin murheen murtamalle äidille, että "ei millään pahalla, mutta kyllä kaikkien onnistuu imettää jos vaan jaksaa tehdä töitä sen eteen" Ei millään pahalla? Ei millään pahalla??!! Teki mieli mennä piuhoja pitkin ja kuristaa se tyyppi. Millä oikeudella se pahentaa toisen fiilistä vielä entisestään? Mihin sen empatia on jäänyt? Apua! Mitä hyötyä on ehdottomuudesta, jos se aiheuttaa vaan lisää pahaa mieltä?  Ai että, mua suututtaa vieläkin. 

Mutta ennen kaikkea pitää muistuttaa itselleen että nauttii tästä. Kun tämä vauva-aika on ohi, koska enää on yhtä vapaasti mahdollista haahuilla ympäri kämppää pyjamassa puolenpäivän aikaan, ottaa päikkäreitä pikku tyyppi kainalossa, lähteä arkipäivänä ulos nauttimaan kevätauringosta ja vaan elää melkein aikataulutonta elämää. Kohtahan tuo menee päiväkotiin ja itse takaisin töihin eikä se koskaan enää ole ihan samalla tavalla riippuvainen äidistä. Sitten tulee taas uudet äitiyden pelot. Ja onnen tunteet. Ja onneksi ne onnen tunteet varmasti ovat jatkossakin ne päällimmäiset. Ja kyyneleetkin on enemmän niitä onnen versioita. 

Et tervetuloo vaan kaikki koulun kevätjuhlat ja harrastusten näytökset. Siellä tämä nolo äiti vollottavaa sitten silmät päästänsä, kunnes tyttö joko kieltää mua osallistumasta tai väittää ettei tunne mua. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.