Kirjoitukset avainsanalla vappu

Tämä on tarina siitä, kun asiat eivät menekään niinkuin on kuvitellut. Tämä on siis arkipäivää varmaankin aika monelle pikkulapsen vanhemmalle. Vaikka vertaistuska hieman helpottaakin kolhiintunutta äidin itsetuntoa, ei se poista sitä ahdistusta, jonka exceleihin ja suunnitelmiin tottunut äiti kokee, kun se oma mussukka päättääkin laittaa asiat uuteen järjestykseen. 

 

 Ihan niin naiivi mä en ollut, että olisin kuvitellut voivani viettää samanlaisen Vapun kuin aiemmin. Royal mojitot, shampanjat, suuret vappubileet kotona ja vappupäivän holtittomat krebailut Kaivarissa, ne mä siirsin jo kiltisti joko historian "näistä ei sitten puhuta lapsille"-osastoon tai toiveikkaana tulevaisuuden "kerran vielä pojat"-osastoon. Ajattelin että mennään sivistyneesti ystävien luokse brunssille ja siitä ehkä nopeasti käväseen Kaivarissa moikkaamassa ystäviä. Valveutuneena äitinä kävin ostamassa Peltorit, pinkit tietysti. 

Valmistelut sujuivat (näin jälkeenpäin ajatellen) pahaenteisen helposti. Vauvan nukkuessa pitkiä päiväunia leivoin valkosuklaa-limejuustokakun ja suolaisen vuohenjuustopiirakan oikein hehkuen pullantuoksuista äitimyyttiä. Vappupäivän aamuun jäi jopa hyvin aikaa ja lapsi vaikutti tyytyväiseltä juhlatamineissaan. Näytti nukahtavan auton turvakaukaloon. 

 

 Mulla oli ihan selkeä kuva siitä miten tää homma etenee: bebe nukkuu tyypilliseen tapaansa 3-5 tunnin päikkärit, heräilee hymyillen ja jokellellen, syö vähän ja seurustelee ihmisten kanssa ja sitten kun lähdetään Kaivariin niin se taas vähän nukkuu ja sitten hurmaa kaikki omalla aurinkoisella olemuksellaan ja äiti saa ylpeänä kertoa kuinka se on aika helppo vauva ja kuinka ihana sen kanssa on viettää aikaa, katsella sitä syvään silmiin ja olla vaan ihan pupillit sydämenmuotoisina. 

Vauva päätti sitten toisin. Se heräs heti kun tultiin perille ja puhkesi hysteeriseen itkuun, joka ei meinannut talttua edes maitobaarin avaamiseen. Yleensä maitoaddikti on tyytyväinen edes hetken aikaa saadessaan annoksensa, mutta nyt oli kaikki toisin. Siinä sitten hyssyteltiin, kannettiin, heijattiin, hypittiin, laulettiin ja käännettiin eri asentoihin. Ja tämä äiti vakuutteli, ettei tää ikinä oo tällainen. Pakkasin tytön jopa vaunuihin ja lähdin yksin kävelylle, koska vaunulenkki on yleensä tae pitkistä unista. Siellä törmäsin kohtalontoveriin, nuoreen äitiin joka ylioppilaslakki päässään lykki Bugaboita tuskainen ilme kasvoillaan. Hänellä oli kuulemma ruoka odottamassa pöydässä, mutta rakkauden hedelmä oli eri mieltä. Myötätunto oli ainoa mitä mulla oli tarjota, sillä oma pötkylä killitti silmät auki vaunuissa vaikka sopimus päiväunista oli allekirjoitettu. Kun tunnin rimpuilin jälkeen saldona oli itkevä lapsi ja hikinen äiti, niin luovutin ja palasin sisälle. 

Se tunne, kun et saa omaa lastas rauhoitettua, se on kamala tunne. Siinä alkaa pelimerkit oleen pitkin lattioita ja usko loppuun siihen että kyllä mä tänäkin taistelun vielä voitan. Kotimatka tuntui kymmeneltä tunnilta kun joutui kuuntelemaan takapenkillä melkein omaan huutoonsa tukehtuvaa lasta. Siinä sitä yritti nähdä jotain silmiin pyrkivien kyynelten takaa samalla kun kirosi ääneen niitä saatanan sunnuntaiajelijoita, jotka ei osaa lähteä liikennevaloista reippaasti (ettekö te tajua että nyt on kiire! Alta pois!) ja lauloi epävireisesti äänellä Piippolan vaaria, toivoen että se rauhoittaisi, jos ei lasta niin edes kuskia. 

Mutta se tunne, kun lapsen isä tulee ovelle vastaan, nappaa turvakaukalossa kyynelehtivän tyttönsä ja nostaa syliinsä. Se tunne kun katsoo isän vaihtavan tytölle vaippaa ja juttelevan tälle rauhallisesti. Se tunne kun tyttö onkin yhtäkkiä oma, iloinen itsensä ja kujertelee isälle, kertoo päivän juttuja. Se tunne kun tyttö nukahtaa omaan sänkyynsä ja koko pieni olemus huokaisee "kotona". Se tunne on aika ihana ❤️ Onneksi on isi. 

  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.