Kirjoitukset avainsanalla häät

"Vastoin isäni odotuksia ja pahimpia painajaisia, olen löytänyt miehen joka haluaa sanoa papin edessä tahdon ja sitä myöden lupaa talsia vieressä myös ne vastamäet. Tosin tuon miehen tuntien se löytää jostain auton (jossa on varmaan ratti väärällä puolella) jolla ne ylämäet taitetaan. Vauhdilla. No, samapa tuo, kunhan mennään yhtä matkaa. Ja kunhan se hyväksyy sen, että jatkossa löytyy mitä ihmeellisempiä asioita, jotka on kirjoitettu ”sillä pienellä präntillä sinne avioliitto-papereihin, jotka silloin elokuussa 2015 pahaa aavistamatta menit allekirjoittamaan”. 

Muutama vuosi (lue seitsemän) sitten lääkäri pyysi minut vastaanotollensa kutsumalla minua rouvaksi ja minä mielestäni lohkaisin hyvänkin vitsin (tapahtuu yllättävän usein) sanoessani että ihan neiti-ihmisiä vielä ollaan, kun en ole vielä saanut ketään huijattua kanssani naimisiin. Lääkäri ei ilmeellään osoittanut pitävänsä vitsiäni mitenkään hauskana (tapahtuu vielä useammin). Voin rehellisesti sanoa, että tuolloin en olisi uskonut, että koskaan edes menen naimisiin. Mutta niin sitä vaan mieli muuttuu. Onneksi on nainen, niin se on ihan sallittua. Toisaalta, samahan se nyt on naimisiinkin mennä. Kun on yhteinen lapsi, niin ei tuo mies minusta eroonkaan pääse. Mitä sitä siis enää jarruttamaan, kun ojassa ollaan joka tapauksessa. Kaasu pohjaan vaan ja crash, boom, bang! (Ja sitten toivotaan etten joudu nukkumaan autossani) (Nyt menee levottomaksi, tajuukohan tota enää kukaan?)"

Näin kirjoitin blogiini ennen häitä. Puhu Muru-blogin Marja aloitti tämän #kosintablogihaasteen ja Joukolattaren Heidi sitten meni vielä haastamaan mut. Pakkohan se sit oli tätä alkaa muisteleen. Eipä ollut lainkaan huonot muistelot. Pitäis useamminkin muistella tuollaisia ihania juttuja.

Mun ei koskaan pitänyt mennä naimisiin eikä ainakaan hankkia lapsia. Kävin melkein vuosittain ehkäisy-leirillä ystäväni aavistuksen äänekkäämmän suomalais-amerikan-italialaisen perheen luona ja pitkään se olikin erittäin tehokasta. Kolmen viikon korkeanpaikan leirin (ja parin tärykalvon puhkeamisen) jälkeen päätös lapsettomuudesta oli äärimmäisen helppo. Jossain vaiheessa kuitenkin ehdottomaan ajatusmaailmaani pääsi hivuttautumaan se kuuluisa biologinen kello, vauvakuume ja mitä jos sittenkin?!

En olis koskaan uskonut olevani ihan niin vanhanaikainen, mutta jotenkin ajatus lapsesta olikin myös pikatie ajatukseen avioliitosta. Olimme juuri päättämässä maailman mahtavinta sukellusreissua Bonairelle ja Curacaolle ja juhlimme vuosipäiväämme. Olin meikannut ehkä ensimmäisen kerran kolmeen viikkoon, niin nättinä siinä istuskelin. Lokaatiokin oli täydellinen: kaunis ja rauhallinen ravintola rannalla, pöydät ihan siinä tyrskyävän meren äärellä, lämmin trooppinen tuuli hiuksia hulmuttaen.

Mua ei koskaan varsinaisesti kosittu. Ei onneksi ollut mitään julkista härdelliä tai edes sitä polvilleen menemistä. Ei se olis ollut kummankaan tyylistä. Me enemmänkin juteltiin aiheesta lapsi ja että pitäiskö nyt sit kuitenkin antaa sille mahdollisuus. Ja että olisko sitten ideaalia, että oltais myös naimisissa. Jotenkin ajatus siitä, että meillä kaikilla olis sama sukunimi oli mulle yhtäkkiä kovin tärkeä. En ole koskaan pitänyt aviliittoa mitenkään itsestäänselvänä instituutiona tai oikean perheen määritelmänä, mutta jotenkin se vaan tuntui luonnolliselta. Mies sanoi mulle ehkä romanttisimman asian mitä on koskaan mulle sanottu: "Eihän meidän oo mikään pakko mennä naimisiin, koska mä tiedän että me ollaan yhdessä koko loppuelämä joka tapauksessa." Päätimme siinä yhdessä, että mennään naimisiin ja ollaan yhdessä loppuelämä. Otetaan molemmat. Koko rahalla.

Niinpä me mentiin sitten kihloihin, seurustelumme 4 vuotispäivänä Karibian Curacaolla. Samalla päätimme, että lapsi saa tulla heti kun universumista löytyy sellainen hahmo, joka haluaa täydentää meidän perheen. Reilun kuukauden päästä koiramme alkoi reagoimaan minuun omituisesti ja kun tämä karvainen raskaustesti ei heti minua vakuuttanut niin tein sellaisen apteekkiversion: Sieltähän se Sipu sitten ilmoitti että "Oli jo aikakin!"

P.S. Vastaavanlaisissa tilanteissa kannattaa olla varovainen sen kihlasormuksen hankinnan kanssa. Mä menin "ihan vaan vähän vilkaisemaan" sormuksia paluumatkalla Amsterdamin kentällä. Jotenkin kummasti siellä yksi sormus suorastaan karjui mun nimeäni (flaamiksi, joten on vielä kummallisempaa kuinka tajusin) ja kippas kappas, välilaskun aikana olikin kihlat hankittu. Tehokasta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mirvan Menomatkat,  wedding, baby, 6 months,  bride with baby, flower girl, dress, headband
Mirvan Menomatkat, wedding, baby, 6 months, bride with baby, flower girl, dress, headband

Myönnän. Ennen kuin tuo mini-me syntyi en oikeesti tajunnut lapsista mitään. Siis oikeesti. Mitään. (Sehän ei tietenkään estänyt mua luulemasta, että mulla on ihan vaan maalaisjärkeen ja koirankasvatukseen perustuvien absoluuttisesti oikeiden näkemysten ja mielipiteiden ehtymätön ja erehtymätön tieto siitä miten asioiden nyt vaan kuuluu olla lastenkasvatuksesta. Ai että mä oon ollut superärsyttävä!) Mulla oli toooooodella epärealistiset ajatukset siitä miten kuuden kuukauden ikäinen lapsi toimii. Ja vielä epärealistisemmat ajatukset siitä miten itse toimii. Mähän siis ihan pokkana väitin miehelle, että joo sillon se on kato jo niin vanha ettei on niinku ihan mussa kiinni enää. Kehtaanko ees myöntää et luulin etten ees imettäis enää. En ehkä kehtaa. Ehkä mä vaan unohdan ne kaikki harhaluulot esim. siitä miten ihan hyvin voin jättää lapsen muutamaksi yöksi äidilleni ja itse vaan juhlia häitä niinku olis 1995 taas. (Mitä mä edes tein -95?) Melkein jopa hävettää oma naiivius. Mitä mä oikein mietin?

Mirvan Menomatkat,  wedding, baby, 6 months,  bride with baby, flower girl, dress, headband, wedding photo, family
Mirvan Menomatkat, wedding, baby, 6 months, bride with baby, flower girl, dress, headband, wedding photo, family

Kyllähän se inhorealismi alkoi nakerteleen nilkkoja niinku huonosti kasvatettu koira (kyllä isä, tarkoitan tällä vertauksella juurikin Bobia). Tajusin, että ei se nyt vaan menekään ihan omalla painollaan vaan munhan pitää ihan suunnitella se juttu. Sekin juttu. Apua. Taas yksi exceli lisää? Kylmän hiki alko nousta pintaan. Mitä jos vauva vaan huutaa koko ajan? Niinku vappuna. Ei ehkä oo vaihtoehtona että mä vaan lähden kotiin sen kanssa. Vai voiks huikata Tahdon! Skypellä. Joo, se olisikin hyvä alku avioliitolle. Marttyyrinä seurata kun muut pitää hauskaa ja itse yrittää hiljentää palosireeniä. Miesparka sais kuulla siitä ikänsä. 

No mitäs mä sit tein? Luin kaikenmaailman artikkeleita siitä, kuinka lapsi voi olla erossa äidistään vaan niin monta tuntia kuin on ikäkuukausia tai sitten sen valtaa annihilaatiokauhu. Siis mikä? Googlasin. Ei olis pitänyt. Pelottelivat, että lapsen käsitys omasta olemassaolostaan katoaa ja se koko tyyppi hajoaa. (Ei kai sillain fyysisesti.) Sitten itku kurkussa kyselin neuvoa muilta ja taas sain rohkaisevia pääntaputteluja, että ei se nyt aina ihan niinkään mene. Että onhan ne lapset selvinneet siitäkin, kun äiti onkin mennyt töihin. Tai joutunut sairaalaan. Sitten löysin tähänkin vasta-argumentteja joihin löysin vasta-argumentteja joihin löysin... Loputon suo, jossa voittajan löytyminen tuntui yhtä todennäköiseltä kuin lottovoitto. Varsinkin jos säännöllisesti unohtaa lotota. 

Mirvan Menomatkat,  wedding, baby, 6 months,  bride with baby, flower girl, dress, headband
Mirvan Menomatkat, wedding, baby, 6 months, bride with baby, flower girl, dress, headband

Mutta onneksi on äidit. Siis isoäidit. Ne sellaiset, jotka tulee koko hääviikoksi kotiin, jotta lapsenlapsi varmasti tottuu uuteen käsipariin, tapaan vaihtaa vaippoja ja tyyliin lapata ruokaa suuhun silloin kun se pahaa aavistamatta aukeaa jokeltamaan jotain muille merkityksetöntä (mutta joka ehkä sittenkin tarkoittaa: "tiedän että olet valmistanut tän soseen rakkaudella, mutta se on silti pahaa"). 

Äitini tosiaan tuli meille jo maanantaina ja pikku hiljaa hivutti itsensä mukaan neidin rutiineihin. Eipä mennyt kauaa kun minut oli jo syrjäytetty ja nuo kaksi hengailivat yhdessä kuin mitkäkin salaliittolaiset. Minkäköhän Pandoran boksin mä menikään avaamaan? Perjantainakin, kun me muut laitettiin hääpaikka valmiiksi, nämä kaksi pyörivät ympäri Soukan rantoja hurmaten papparaisia (oo vaan isä varuillasi) ja nauttien kauniista kelistä. Äitini jopa sanoi, että oli kuin lomalla olis ollut. Mikäs siinä kuulemma rannalla istuessa ja sudokuja täyttäessä kun lapsi vaan tyytyväisenä olla möllöttää ja katselee ihmisiä. Välillä vähän tankkausta äidin sylissä ja taas ne menivät. 

Mirvan Menomatkat,  wedding, baby, 6 months,  bride with baby, flower girl, dress, headband
Mirvan Menomatkat, wedding, baby, 6 months, bride with baby, flower girl, dress, headband

Kyllä mua silti hieman se hääpäivän kunto jännitti. (Ei siis oma. Ei me niin paljoa sitä viiniä edellisenän iltana juotu.) Se, ettei se viime vappu toistuis. No, helppohan se on näin jälkeenpäin sanoa, että relaa äläkä stressaa turhasta, mutta niin mä nyt kuitenkin sanoisin, jos joku kysyis. Mutta ei varmaan kysy. Sanon silti. 

Kyllähän tyttö välillä vähän itkikin, mutta hei se oli 6 kuukauden ikäinen ja 99 prosenttia elämästään ollut mun tai Juhiksen kanssa. Olis aika ihme, jos ei vähän olis hermostunut, kun ei omia ihmisiä näy ihan joka hetki. Tai jos rehellisiä ollaan, mä olisin ehkä hieman hermostunut jos se ei olis lainkaan meitä (siis mua) kaivannut. Mutta siihen se nyyhkyttävä, alahuuli rullalla oleva typy tuotiin mun syliin hetkeksi rauhoittumaan ja maailmassa oli taas kaikki hyvin. Mitäs sen sit väliä, jos vieraat joutuu hetken pidempään odottaan että pääsee onnitteleen. Ne on kuitenkin aikuisia. Kyllä ne tajuu. Ja siks siellä oli boolia. 

Pieni läheisyystankkaus äidin sylissä olikin sitten tehokkaampaa tavaraa kuin olis luullut. Ei meinaan hetken päästä ollut äitiä yhtään ikävä kun päästiinkin huomion keskipisteeksi. Tyttö oli napattu kummitädin käsistä ja se kiersi vieraiden sylissä innosta kihertäen ja leveä hymy kasvoilla loistaen. Kyllä tuosta tytöstä vielä seurapiirikelpoinen kasvaa. Sellainen bileiden keskipiste. Niinku äitinsä, mutta vähemmän ärsyttävä. Parempia vitsejä. Toivottavasti. 

Mirvan Menomatkat,  wedding, baby, 6 months,  bride with baby, flower girl, dress, headband, wedding photo, family
Mirvan Menomatkat, wedding, baby, 6 months, bride with baby, flower girl, dress, headband, wedding photo, family

Ja yllätys yllätys. Se jolle se kauhea ikävä iski, ei ollutkaan pieni prinsessani vaan tuore rouva. Miehen piti ensimmäisen hääyön jälkeen hakea tyttö meidän luokse hotelliin toiseksi yöksi kunhan oli ensin saanut muiden kanssa siivottua hääpaikan. Mulle oli annettu ensimmäinen huomenlahja eli mahdollisuus nukkua yksin hotellihuoneessa. Kuinka monen äidin mielestä tuo olis ollut ihan paras lahja ever, käsi ylös? Joo, no. Rouva nyt sit kuitenkin soitti isälleen, että voitteko mitenkään nyt heti vaan lopettaa kaiken mitä teette ja tuoda sen muksun tänne. Ai keitit juuri kahvia. Jätät siihen ja vaikka mikrotat myöhemmin, nyt tyttö autoon ja sassiin! 

Ja voi sitä jälleennäkemisen riemua. En olis halunnut laskea sitä nyyttiä sylistäni ollenkaan, mutta jossain vaiheessa oli pakko. Alkoi edellisen illan kinkereiden jälkimaitohapot kiristään hauista ja nestehukka huippaan päässä. Mutta mikäs sen ihanampaa kuin ottaa typy kainaloon ja painua päikkäräille hotellihuoneen untuvatäkin alle. (Samaan aikaan kun herra roudaili hikipäässä kamoja juhlapaikalla. Tää tais olla ensimmäinen kohta siinä avioliittosopimuksen pienen präntin osiossa. Siinä on syynsä miksi vain miehet allekirjoittaa sen.)

Mirvan Menomatkat,  wedding, baby, 6 months,  bride with baby, flower girl, dress, headband
Mirvan Menomatkat, wedding, baby, 6 months, bride with baby, flower girl, dress, headband

Sen voin teille tästä kokemuksesta ja omien fiiliksien tutkailusta oppineena kertoa, että häämatkalle lähdetään kyllä koko perhe. Ei pysty edes kuvittelemaan, että jättäis tytön kotiin. (Varsinkin kun se ei seiso vielä niin miten se ylettäis ees mikroon?!) Tiedän että äiti hoitaisi sitä enemmän ku hyvin, mutta mä en kestäis. Tulis ihan liian kova ikävä. Eihän siitä tyhjän sylin syndroomasta selviäis hengissä. Vaikka tuleekin aika erilainen häämatka ku olisin joskus ehkä ajatellut, niin en kyllä vaihtais yhteistä matkaa edes sataan tuntiin sukellusta (mitä teidän likaisissa mielissä sit oikein liikkui?). Siitä tulee paras häämatka ikinä. Tai parempi ainakin olis. Juhis toivoi rauhallista ja rentoa olemista. Sitä se nyt saa. Äiti oli huolissaan et käykö mun aika pitkäks. Lupasin keksiä jotain aktiviteetteja itselleni. Juhis saa vaikka nukkua päikkäreitä tyttärensä kanssa. Hotellihuoneen untuvatäkin alla. On se sen ansainnut. 

mölsä88-053
mölsä88-053

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.


Nyt on juhlat juhlittu. Olipahan kinkerit. En oo vieläkään ihan varma oonko tipahtanut takas maan pinnalle niiden jälkeen joten en voi vielä kirjoittaa itse juhlista mitään. Ei voi, ei pysty kun siitä postauksesta tulis vaan jäätävä kehukavalkadi ja omaan (ja koko ydinporukan) selkään taputtelu eikä sellaista hehkutusta jaksais kukaan lukee. Täytyy siis ottaa vähän vielä happee ja keksiä jotain muitakin adjektiiveja ku superhypermagee tai parhaathäätikinä. Tai sit pitää vaan opetella se mikä adjektiivi taas olikaan. Mennään siis turvallisella DIY-teemalla.  Jos vaikka siitä olis jollekin samanhenkiselle morsmaikulle jotain hyötyä. Jos sulhosi alkaa kyseenalaistamaan häähulluutesi sekä vapaan lattiapinta-alan vähittäisen katoamisen, niin voit sitten tämän avulla vedota siihen, että "kun ne muutkin!" (Sitäpaitsi, mitä se sulho sillä lattialla muka tekis? Harjoittelis häävalssia vai?) Kunhan se sulho ei tule vihaisena koputtelemaan meidän ovea. Tai toisaalta, sittenhän mä voisin myydä sille mun hääsuunnittelupalveluita ja päästä tekeen tän koko prosessin taas uusiks. Niin, että ei sekään sit haittais! Paitsi jos se on iso ja sillä on nahkaliivit. Mistäs mun pitikään kirjoittaa... Ai niin. Tästä ne on ranta-teemaiset häät tehty:

Paikkakortit: aitoja meritähtiä Kreikan saaristosta metsästettynä. Ei siis itse sukellettu, vaan tyhjennetty kaikki pienen kylän matkamuistomyymälät. Samalla on pakotettu reppana Giorgio kuuntelemaan tarinaa ah, niin ihanista ja jo nyt lapasesta lähteneistä hääjärjestelyistä. Laittoi varmaan kauppansa oveen lapun "ei morsiammille". Oman jännitysmomenttinsa loi se, kun en ollut ihan varma saako meritähtiä tuoda Suomeen. Joko sai tai sit ei vaan jääty kiinni.


Hääkarkit: pilttipurkissa hiekkana ruokosokeria, simpukkasuklaita, sokerihelmiä. Kanteen kiva kangas ja paperinaru rusetille. Ei ehkä tarvitse olla ihan niin anaali rusettien kanssa kuin allekirjoittaneen.  Eikä ainakaan kannattais edes haaveilla tekevänsä itse ne suklaat. Kyllä sitä vaan osaa pieni ihminen olla tyhmä. Onneks tulin järkiini ja ostin ne konvehdit.

Kaitaliina: makuuhuoneen lattiaremontin ylijäämä laminaattia, jonka miekkonen laittoi sopiviksi palasiksi ja minä sitten tuhrustin kuumaliimapistoolilla köyttä ympärille. (Ja tuhosin yhdet housut) Laudan päällä koristeena orkideoita, tuikkuja ja simpukoita. Simpukoita saa tilattua mm. Ebaysta. Toisaalta, jos haluaa, niiden hakemista voi käyttää tekosyynä lähteä rantalomalle. Siinäpä onkin sitten tullin pojilla ihmettelemistä kun morsmaikun kassista valuu hiekkaa ja läpivalaisussa näyttää siltä kuinomistaja olis seonnut matkamuistomyymälässä. ai niin, niinhän se olikin...



Kynttilälyhdyt: isoja säilyketölkkejä, joissa pohjalla kvartsihiekkaa ja simpukoita. Kaulassa juuttinarua sekä monessa paikassa toistuva triplatägi, jossa teksti Percect Day 8.8.2015. Tägit stanssattu Big Shot-laitteella. Lopetin laskemasta jossain siinä 500 stanssatun tägin kohdalla. En siinä vaiheessa halunnut edes ajatella olisko niitä saanut jostain valmiina. Ei olis ja kun se ite tekeminen on vaan niiiiiin kivaa... Ellei halua tönkkösuolata ystäviään liiallisella suolakurkkujen syönnillä niinkuin allekirjoittanut, niin tölkkejä saattaa saada esim omasta kantislounasravintolasta. Jälleen yksi hyvä syy olla väleissä kokkien kanssa. Siinä ei häviä koskaan.

Vesipullot: vanhoja tequilapulloja, joissa itsetehty etiketti sekä juuttinarua ja tägit. Jos ei itse halua alkoholisoitua niin kannattaa kysyä kantabaarista, jos sieltä sais pulloja. Hyvät tipit auttaa kummasti yhteistyöhalukkuudessa. Ei siis haittaa vaikka olis hyvissä väleissä myös baarimikon kanssa. Siinä voi joskus jotain hävitäkin, mutta siitä harvoin jää muistikuvia.


Boolilasit: isoja pilttipurkkeja, joissa turkoosia paperinarua ja tägit sekä paperipilli. Booli on tietenkin turkoosia. Kaikkien helpotukseksi sitä ei kuitenkaan tehty Blue Curacaosta (ei vaikka yhteys kihloihin olisi ollut hauska. Maku ei ole lainkaan hauska) vaan se värjättiin elintarvikevärillä.




Viirit: ikkunoissa on itsetehdyt viirit, joissa pohjana surullisen kuuluisaa kutsujen taustapaperia sekä stanssattuja merihevosia, simpukoita ja meduusoita.

Pöytänumerot: ovatkin kirjaimia, joista muodostuu sana beach. Pahvikirjaimet on päällystetty sillä samalla paperilla ja ne toimivat myöhemmin illasta vaikka kahvipöydän koristeena. Tai jotain. Meillä ne päätyivät DJ-pöydälle. Sopivat siihen hyvin vaikka soitettiinhan siellä muutakin ku rantataloo.


Pöytäkartta ja menu: nämä on kirjoitettu liitutaulutussilla vanhoihin ikkunoihin, jotka bongasin kotimme lähellä remontoitavan talon roskikseen vierestä. Vaikka niiden päällä oli lappu "saa ottaa", tuntui silti hassulta ajaa autolla vieraan talon roskikseen eteen ja nostaa kamaa takaluukusta sisään.


Ruokien nimet buffaan: tulostettu stucco-paperille ja koristeltu. Niinkuin muissakin paperikoristeluissa paperien reunat on ensin vanhennettu ruskealla (walnut stain tai old photo) musteella ja sitten distressattu. Jos tämä oli sinulle hepreaa eikä vois vähempää kiinnostaa, niin hyppää yli. Niin munkin olis varmaan pitänyt, mutta...


Käsisaippuapullot: täydellisen älytön viimehetken hullutus. Ihan tavallista Bliwin mustikkakäsisaippuaa, josta etiketit on poistettu (jarrulevyjen puhdistusaine toimii mitä erikoisimmista paikoissa) ja sekaan on tungettu simpukoita. Niin teemallista. Ja sitten se kysymys, joka on kaikkien huulilla: onko tässä mitään järkeä? Vastaus on: ei. Mutta pitääks muka?  P.S. Juhlapaikan rakentaminen ei sitten ollut ihan muutaman tunnin juttu, vaikka koitin niin itselleni (Lue: kaasoille) valehdella. Tällä videolla se on kuitenkin taitavasti editoitu näyttämään juurikin siltä, helpolta ja nopealta ja siksi se toimiikin hyvin puuhasteluvastaisen miekkosen suostuttelupropagandana: "Kato ny kuinka helppoa ja nopeaa!".

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 

Se fiilis, kun odotat polttareiden olevan vasta heinäkuussa kun jengi on lomalla, mutta saatkin perjantaina viestillä excelin, jonka otsikko on Get ready! Se fiilis kun alat paniikissa pakkailemaan tavaroita ja olohuoneen matolle kertyy tavaraa kuin viikon Ibizan reissua varten. Se fiilis kun et oikein saa nukuttua yöllä kun jännittää niin kovasti. No just se fiilis! 

Ja sitten lauantaina se fiilis, kun pussailet vauvaasi hyvästiksi, kuin olisit lähdössä viikoksi sinne Ibizalle. Se fiilis kun sydän pakahtuu ikävästä vaikka et oo vielä edes ovesta ulkona. Se fiilis kun toisaalta olet ihan innoissasi tulevasta päivästä ystävien kanssa ja toisaalta tunnet pienen pienen piston sydämessä, kun jätät sen pienen tyypin isin kanssa. Vaikka tiedät että ne pärjää hyvin. Vaikka tiedät että se tekee hyvää kaikille. Vaikka tiedät...

Se fiilis kun mies soittaa, että unohdit puhelimen. (Näsäviisaille: se soitti kaason puhelimeen. Nih!) Se fiilis kun mies kysyy jäikö jotain muuta ja vastaat ei. Se fiilis kun tajuat, että rintapumpusta jäi se kahvaosa kotiin. Se fiilis... Ei siitä sen enempää.

Täytyy kyllä myöntää että saivat penteleet yllätettyä mut ihan täysin. Ei ollut hajua päivästä eikä kukaan onnistunut takeltelee sanoissansa. Muutama ystävä tosin sanoi, ettei uskaltanut treffata mua edellisellä viikolla ettei pääsis lipsauttanut mitään. Ihmettelinkin että onks mussa jotain vikaa kun ei seura kelpaa, päättelin sit loogisesti että varmaan mun jutut on jo niin kuultuja että ne keksii mieluummin vaikka kuvitteellisen hammaslääkärin (paniikkitilanteessa todellisen) välttyäkseen kuulemasta enää sitä samaa tarinaa hääkutsujen tarvikkeiden hankinnasta tai kihlan löytymisestä. (Ei hätää. Lupaan kertoa ne vielä. Aika hauskoja tarinoita. Ehkä ekalla kerralla.) Toinen kaasoista oli koko juhannuksen joutunut pureen poskia jottei paljasta mitään. Reppana. Eikä ollut eka kerta. Meidän ystäväpiirissä kun näitä yllätyksiä rakastetaan ❤️

 

Mutta koko päivä oli kyllä kommelluksineen kaikkineen pelkkää parhautta! Onhan se vaan ainutlaatuista saada tuollainen sekalainen seurakunta koolle tekeen kaikkee hauskaa. Ja se hivelee parempaakin itsetuntoa kun kaikki on suunniteltu vain sua ajatellen. Ja kaikki on siellä vaan sun takia, suoraan lentokentältä, raskaana, kesken duunikiireiden, lastenhoidot organisoiden. Tai ainakaan kukaan ei kehtaa myöntää että on paikalla vain ruuan takia.

 

Aamu alkoi ihanalla brunssilla ja onneks olin sen verran kiihtyneessä mielentilassa etten vetänyt perinteisiä ähkyjä vaan mahduin kuin mahduinkin ihanan kamaliin kukkakuosisiin trikoisiini ja seuraavan aktiviteetin eli SUP-lautailun painorajat ei paukkuneet.  


Pientä haastekerrointa tosin heitti ilmoille itse ukko ylijumala pamauttamalla ihan pikkasen vettä ja salamoita taivaalta alas. Enpä ole ennen Mannerheimintiellä aaltoja nähnyt, mutta tulipa sellainen pieni välimerellinen tuulahdus tähänkin päivään. Lukuunottamatta niitä rakeita. Niissä ei kyllä ollut mitään välimerellistä. 


 Onneksi tajusivat ilmatieteen laitoksella oman mokansa melko nopeasti ja reagoivat reklamaatioomme välittömästi laittamalla auringon paisteen päälle loppupäiväksi. Tosin Euroviisuista halvalla ostettua tuulikonetta käytettiin melko ahkerasti ja varsinkin paluumatkalla sai tehdä SUP-laudan kanssa ihan oikeasti töitä että päästiin takaisin kotisatamaan. 

 

Seuraavaksi lähdettiin Lonnan saarelle piknikille. Heillä on periaatteessa myynnissä piknik-koreja, joissa on kaikenlaista herkkua. Siis periaatteessa. Vanhana ravintolatyöntekijänä oli jopa huvittavaa nähdä se perusduunarin "ei niitä tullu, en mä tiedä niistä mitään, mä oon täällä vaan töissä"-reaktio ennen ku mut vietiin pois tilanteessa. Kaasojen mielestä se ei ollut yhtään huvittavaa, mutta niinpä ne vaan sieltä tulivat tykötarpeiden kanssa. Ei jäänyt nälkä. Eikä varsinkaan jano. Mikäs siinä oli villiorvokkien seassa siemailla rose-kuohuviiniä ja nauttia hyvistä jutuista. Muiden. Omat jutut on edelleen niin kuultuja.  


 Morsiussauna toteutettiin modernein menoin hotellin sviitissä hupaisan shampanjatastingin jälkeen. Vaikka muuten tuon päivän jälkeen janottikin, niin ainakaan vanhat suolat ei ollu siihen syynä. Dinnerille päästiin ihanaan Bar Tapastaan, jossa niin monen ystävän kanssa on tullut istuttua vuosien varrella. Matka "down the memory lane" ei olisi ollut täydellinen ilman Kaivon terassia. Kaivon legendaarista terassia. Niistä tarinoista vois kirjoittaa ihan oman bloginsa. Mutta enpä taida. What happened In Kaivo, shall stay in Kaivo. Sen voin sanoa, että ne vuodet Kaivolla töissä oli aivan mahtavia.

Ja mahtavaa oli nytkin. Mikäs sen siistimpää ku istua omassa pöydässä, skumppalasi kädessä kauhistellen nykynuorten vaatteita (napapaidat, en vaan tajuu) ja nauraen itsellemme kuinka vanhoja kurppia me ollaankaan.

 

Mutta kuka on vastuussa siitä krapulasta?!?! Ei helvetti mikä darra. Luulen että Roope Salminen on vakoillut mua ja kirjoitti siitä laulun. Tosin se laulun "tiistain ja sunnuntain välisenä yönä" ei tarkoittanutkaan juhlimista vaan sitä pahaa oloa. Kolme päivää olin ihan puolikuntoinen, väsynyt ja valmis maksamaan aika paljon rahaa ettei enää olis se madafakin darra. Sen siitä saa kun lähtee kylmiltään viihteelle ekaa kertaa sitten Vapun 2014. No, oppiipahan oleen. 

Ja ennen kaikkea (varsinkin nyt kun aika on kullannut muistot) olihan se sen arvoista. Kiitos kaikille ihanille daameille. Häissä nähdään!

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.