Kirjoitukset avainsanalla brunssi

 

Se fiilis, kun odotat polttareiden olevan vasta heinäkuussa kun jengi on lomalla, mutta saatkin perjantaina viestillä excelin, jonka otsikko on Get ready! Se fiilis kun alat paniikissa pakkailemaan tavaroita ja olohuoneen matolle kertyy tavaraa kuin viikon Ibizan reissua varten. Se fiilis kun et oikein saa nukuttua yöllä kun jännittää niin kovasti. No just se fiilis! 

Ja sitten lauantaina se fiilis, kun pussailet vauvaasi hyvästiksi, kuin olisit lähdössä viikoksi sinne Ibizalle. Se fiilis kun sydän pakahtuu ikävästä vaikka et oo vielä edes ovesta ulkona. Se fiilis kun toisaalta olet ihan innoissasi tulevasta päivästä ystävien kanssa ja toisaalta tunnet pienen pienen piston sydämessä, kun jätät sen pienen tyypin isin kanssa. Vaikka tiedät että ne pärjää hyvin. Vaikka tiedät että se tekee hyvää kaikille. Vaikka tiedät...

Se fiilis kun mies soittaa, että unohdit puhelimen. (Näsäviisaille: se soitti kaason puhelimeen. Nih!) Se fiilis kun mies kysyy jäikö jotain muuta ja vastaat ei. Se fiilis kun tajuat, että rintapumpusta jäi se kahvaosa kotiin. Se fiilis... Ei siitä sen enempää.

Täytyy kyllä myöntää että saivat penteleet yllätettyä mut ihan täysin. Ei ollut hajua päivästä eikä kukaan onnistunut takeltelee sanoissansa. Muutama ystävä tosin sanoi, ettei uskaltanut treffata mua edellisellä viikolla ettei pääsis lipsauttanut mitään. Ihmettelinkin että onks mussa jotain vikaa kun ei seura kelpaa, päättelin sit loogisesti että varmaan mun jutut on jo niin kuultuja että ne keksii mieluummin vaikka kuvitteellisen hammaslääkärin (paniikkitilanteessa todellisen) välttyäkseen kuulemasta enää sitä samaa tarinaa hääkutsujen tarvikkeiden hankinnasta tai kihlan löytymisestä. (Ei hätää. Lupaan kertoa ne vielä. Aika hauskoja tarinoita. Ehkä ekalla kerralla.) Toinen kaasoista oli koko juhannuksen joutunut pureen poskia jottei paljasta mitään. Reppana. Eikä ollut eka kerta. Meidän ystäväpiirissä kun näitä yllätyksiä rakastetaan ❤️

 

Mutta koko päivä oli kyllä kommelluksineen kaikkineen pelkkää parhautta! Onhan se vaan ainutlaatuista saada tuollainen sekalainen seurakunta koolle tekeen kaikkee hauskaa. Ja se hivelee parempaakin itsetuntoa kun kaikki on suunniteltu vain sua ajatellen. Ja kaikki on siellä vaan sun takia, suoraan lentokentältä, raskaana, kesken duunikiireiden, lastenhoidot organisoiden. Tai ainakaan kukaan ei kehtaa myöntää että on paikalla vain ruuan takia.

 

Aamu alkoi ihanalla brunssilla ja onneks olin sen verran kiihtyneessä mielentilassa etten vetänyt perinteisiä ähkyjä vaan mahduin kuin mahduinkin ihanan kamaliin kukkakuosisiin trikoisiini ja seuraavan aktiviteetin eli SUP-lautailun painorajat ei paukkuneet.  


Pientä haastekerrointa tosin heitti ilmoille itse ukko ylijumala pamauttamalla ihan pikkasen vettä ja salamoita taivaalta alas. Enpä ole ennen Mannerheimintiellä aaltoja nähnyt, mutta tulipa sellainen pieni välimerellinen tuulahdus tähänkin päivään. Lukuunottamatta niitä rakeita. Niissä ei kyllä ollut mitään välimerellistä. 


 Onneksi tajusivat ilmatieteen laitoksella oman mokansa melko nopeasti ja reagoivat reklamaatioomme välittömästi laittamalla auringon paisteen päälle loppupäiväksi. Tosin Euroviisuista halvalla ostettua tuulikonetta käytettiin melko ahkerasti ja varsinkin paluumatkalla sai tehdä SUP-laudan kanssa ihan oikeasti töitä että päästiin takaisin kotisatamaan. 

 

Seuraavaksi lähdettiin Lonnan saarelle piknikille. Heillä on periaatteessa myynnissä piknik-koreja, joissa on kaikenlaista herkkua. Siis periaatteessa. Vanhana ravintolatyöntekijänä oli jopa huvittavaa nähdä se perusduunarin "ei niitä tullu, en mä tiedä niistä mitään, mä oon täällä vaan töissä"-reaktio ennen ku mut vietiin pois tilanteessa. Kaasojen mielestä se ei ollut yhtään huvittavaa, mutta niinpä ne vaan sieltä tulivat tykötarpeiden kanssa. Ei jäänyt nälkä. Eikä varsinkaan jano. Mikäs siinä oli villiorvokkien seassa siemailla rose-kuohuviiniä ja nauttia hyvistä jutuista. Muiden. Omat jutut on edelleen niin kuultuja.  


 Morsiussauna toteutettiin modernein menoin hotellin sviitissä hupaisan shampanjatastingin jälkeen. Vaikka muuten tuon päivän jälkeen janottikin, niin ainakaan vanhat suolat ei ollu siihen syynä. Dinnerille päästiin ihanaan Bar Tapastaan, jossa niin monen ystävän kanssa on tullut istuttua vuosien varrella. Matka "down the memory lane" ei olisi ollut täydellinen ilman Kaivon terassia. Kaivon legendaarista terassia. Niistä tarinoista vois kirjoittaa ihan oman bloginsa. Mutta enpä taida. What happened In Kaivo, shall stay in Kaivo. Sen voin sanoa, että ne vuodet Kaivolla töissä oli aivan mahtavia.

Ja mahtavaa oli nytkin. Mikäs sen siistimpää ku istua omassa pöydässä, skumppalasi kädessä kauhistellen nykynuorten vaatteita (napapaidat, en vaan tajuu) ja nauraen itsellemme kuinka vanhoja kurppia me ollaankaan.

 

Mutta kuka on vastuussa siitä krapulasta?!?! Ei helvetti mikä darra. Luulen että Roope Salminen on vakoillut mua ja kirjoitti siitä laulun. Tosin se laulun "tiistain ja sunnuntain välisenä yönä" ei tarkoittanutkaan juhlimista vaan sitä pahaa oloa. Kolme päivää olin ihan puolikuntoinen, väsynyt ja valmis maksamaan aika paljon rahaa ettei enää olis se madafakin darra. Sen siitä saa kun lähtee kylmiltään viihteelle ekaa kertaa sitten Vapun 2014. No, oppiipahan oleen. 

Ja ennen kaikkea (varsinkin nyt kun aika on kullannut muistot) olihan se sen arvoista. Kiitos kaikille ihanille daameille. Häissä nähdään!

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tämä on tarina siitä, kun asiat eivät menekään niinkuin on kuvitellut. Tämä on siis arkipäivää varmaankin aika monelle pikkulapsen vanhemmalle. Vaikka vertaistuska hieman helpottaakin kolhiintunutta äidin itsetuntoa, ei se poista sitä ahdistusta, jonka exceleihin ja suunnitelmiin tottunut äiti kokee, kun se oma mussukka päättääkin laittaa asiat uuteen järjestykseen. 

 

 Ihan niin naiivi mä en ollut, että olisin kuvitellut voivani viettää samanlaisen Vapun kuin aiemmin. Royal mojitot, shampanjat, suuret vappubileet kotona ja vappupäivän holtittomat krebailut Kaivarissa, ne mä siirsin jo kiltisti joko historian "näistä ei sitten puhuta lapsille"-osastoon tai toiveikkaana tulevaisuuden "kerran vielä pojat"-osastoon. Ajattelin että mennään sivistyneesti ystävien luokse brunssille ja siitä ehkä nopeasti käväseen Kaivarissa moikkaamassa ystäviä. Valveutuneena äitinä kävin ostamassa Peltorit, pinkit tietysti. 

Valmistelut sujuivat (näin jälkeenpäin ajatellen) pahaenteisen helposti. Vauvan nukkuessa pitkiä päiväunia leivoin valkosuklaa-limejuustokakun ja suolaisen vuohenjuustopiirakan oikein hehkuen pullantuoksuista äitimyyttiä. Vappupäivän aamuun jäi jopa hyvin aikaa ja lapsi vaikutti tyytyväiseltä juhlatamineissaan. Näytti nukahtavan auton turvakaukaloon. 

 

 Mulla oli ihan selkeä kuva siitä miten tää homma etenee: bebe nukkuu tyypilliseen tapaansa 3-5 tunnin päikkärit, heräilee hymyillen ja jokellellen, syö vähän ja seurustelee ihmisten kanssa ja sitten kun lähdetään Kaivariin niin se taas vähän nukkuu ja sitten hurmaa kaikki omalla aurinkoisella olemuksellaan ja äiti saa ylpeänä kertoa kuinka se on aika helppo vauva ja kuinka ihana sen kanssa on viettää aikaa, katsella sitä syvään silmiin ja olla vaan ihan pupillit sydämenmuotoisina. 

Vauva päätti sitten toisin. Se heräs heti kun tultiin perille ja puhkesi hysteeriseen itkuun, joka ei meinannut talttua edes maitobaarin avaamiseen. Yleensä maitoaddikti on tyytyväinen edes hetken aikaa saadessaan annoksensa, mutta nyt oli kaikki toisin. Siinä sitten hyssyteltiin, kannettiin, heijattiin, hypittiin, laulettiin ja käännettiin eri asentoihin. Ja tämä äiti vakuutteli, ettei tää ikinä oo tällainen. Pakkasin tytön jopa vaunuihin ja lähdin yksin kävelylle, koska vaunulenkki on yleensä tae pitkistä unista. Siellä törmäsin kohtalontoveriin, nuoreen äitiin joka ylioppilaslakki päässään lykki Bugaboita tuskainen ilme kasvoillaan. Hänellä oli kuulemma ruoka odottamassa pöydässä, mutta rakkauden hedelmä oli eri mieltä. Myötätunto oli ainoa mitä mulla oli tarjota, sillä oma pötkylä killitti silmät auki vaunuissa vaikka sopimus päiväunista oli allekirjoitettu. Kun tunnin rimpuilin jälkeen saldona oli itkevä lapsi ja hikinen äiti, niin luovutin ja palasin sisälle. 

Se tunne, kun et saa omaa lastas rauhoitettua, se on kamala tunne. Siinä alkaa pelimerkit oleen pitkin lattioita ja usko loppuun siihen että kyllä mä tänäkin taistelun vielä voitan. Kotimatka tuntui kymmeneltä tunnilta kun joutui kuuntelemaan takapenkillä melkein omaan huutoonsa tukehtuvaa lasta. Siinä sitä yritti nähdä jotain silmiin pyrkivien kyynelten takaa samalla kun kirosi ääneen niitä saatanan sunnuntaiajelijoita, jotka ei osaa lähteä liikennevaloista reippaasti (ettekö te tajua että nyt on kiire! Alta pois!) ja lauloi epävireisesti äänellä Piippolan vaaria, toivoen että se rauhoittaisi, jos ei lasta niin edes kuskia. 

Mutta se tunne, kun lapsen isä tulee ovelle vastaan, nappaa turvakaukalossa kyynelehtivän tyttönsä ja nostaa syliinsä. Se tunne kun katsoo isän vaihtavan tytölle vaippaa ja juttelevan tälle rauhallisesti. Se tunne kun tyttö onkin yhtäkkiä oma, iloinen itsensä ja kujertelee isälle, kertoo päivän juttuja. Se tunne kun tyttö nukahtaa omaan sänkyynsä ja koko pieni olemus huokaisee "kotona". Se tunne on aika ihana ❤️ Onneksi on isi. 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.