Kirjoitukset avainsanalla DIY

Yleisön pyynnöstä tein tänäkin vuonna itse sinappia. Siis ihan itse. Kelaa. Niin helppoa se on!

Ostan aina sellaisen valmiin sinappijauhopussin, yleensä Auran sinapin. Pussin kyljessä on selkeät ohjeet ja jos vaan muistaa seurata niitä, eikä unohda esim. sokeria niinkuin mä kerran (voin kertoa, ei ollut hyvää) niin saa aikaiseksi oikein tujua kotisinappia. (Joo, tää ei sovi millekään miedon maun ystävälle)

Kattilaan siis vaan pussillinen sinappijauhetta (on yhtä kuin 100g eli 2dl. Jostain käsittämättömästä syystä pussin kyljessä on ohje puoleen annokseen (1dl), joka ei mee jakeluun. Miksi?), 4 kananmunaa, 2dl kermaa, 2dl sokeria. Sitten sekoitellaan ja kiehautetaan kunnes sakenee.

Perään lorautan vielä reilusti hunajaa. Menin kokeileen kerran konjakkia. En tykännyt. Jallu sen sijaan sopi sinappiinkin, mutta se nyt sopii melkein minne vaan. Tänä vuonna teinkin miehelle yllärinä Kaski Jaloviina sinappia. Ylläri tässä on se, että käytin sen omaa pulloa. Saas nähdä...

Millä te maustatte sinappinne?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tää oli nyt kolmas kerta kun oon kitissyt ja vinkunut ja käyttänyt naisellista viehätysvoimaani (toimii muuten paljon paremmin ku vinkuna. Outoo vai mitä?) mieheeni, jotta saisin hieman enemmän neliöitä tuohon terassille. En vaan tajuu, mitä arkkitehti on ajatellut kun on alunperin piirtänyt taloa kiertämään sellaisen postimerkin kokoisen pläntin, johon ei mahdu kunnolla edes aikuisen naisen suhteellisen sievä pylly! Saatika sitten jotain kalusteita, joiden myötä sitä terassia tulisi edes käytettyä.

Silloin kun tähän kotiin muutin, me ei oltu koskaan pihalla. Kun mä ekaa kertaa ehdotin miehelle, että mitäs jos ostettais aurinkotuolit niin se sanoi vaan että miks? Eihän me siellä koskaan olla. Ja oli ihan oikeassa. Mutta niistä tuoleista tää koko rumba on lähtenyt liikkeelle. Ensin laajennettiin yhtä osaa, jotta saisi ne pirun tuolit mahtuun terassille. Sitten meni ehkä vuosi ja aloin perustelemaan toisen osan laajennusta, jotta sais ehkä joskus vaikka ruokapöydän pihalle. Samalla kyllä ajattelin, että koskakohan me siellä mitään syödään kun ei sisälläkään olevaa ruokapöytää ikinä käytetä. Mutta en sanonut ääneen ja niin se terassi vaan taas levittäytyi hieman pidemmälle.

Ja nyt kun tuo napero tuli meidän elämään ja laittoi meidän tottumukset ja tavat ihan uusiks, niin aloinkin lämmittelemään miestä, että jos vielä vähän levittäis sitä terdee. Jos siihen vaikka sais Sipulle ihan oman hiekkalaatikon. Ja ehkä jonkun sohvaryhmän missä vois sitten lekotella (ihan niinku muka ehtis). Ja ehkä jopa pienen kesäkeittiön grillin ympärille.

Ja niin se mies taas vaan lähti mun hulluihin ideoihin mukaan. Terassille tuli neliöitä niin että vois vaikka tanssit järjestää (jos osais tanssia). Hiekkalaatikkoon rakentui pieni penkki äidin pepandeerokselle ja katoksen alle löytyi aivan mahtava kulmasohva ruokapöydällä. Kyllä siinä kelpaa katsella kun mies grillaa ja lapsi tyytyväisenä leikkii. (Toivoisin niin kovin, ettei tämä olisi lainkaan sarkastista.)

Terassin perusparannuksen alta sai häädön myös vanha jättikuusi. (Oheisvahinkona metsurin moottorisahan tielle päätyi myös iso koivu sekä pienempi pihlaja) Olin aina kironnut kun meidän pihalle ei aurinko paista, mutta ihan ei koulutukseni riittänyt tajuamaan että syynä olikin tuo raihnainen puu. Nyt on kuule aurinkoa piha tulvillaan ja välillä oikein porottaa kuumasti. Mutta en valita! Mies saattaa vähän valittaa kun olis noita klapihommia vielä muutamaksi tunniksi jäljellä.

Ja koska mä olen liiankin värikoordinoitu, niin pakkohan se koko hemmetin terassi oli vielä maalata. Vanha ruskean sävy kun ei sopinut uuden sohvan väreihin. Piti saada harmaa. Niinpä me sitten käytettiin hetki kesälomasta ja Sipun päiväuniaikaan hinkattiin terassiin parikin kerrosta Valtti Plussaa. (Vinkkinä muuten, jos maalaat varpaan kyntes, niin kandeis pestä niinku heti pois. Muuten saattaa näyttää lopun lomaa siltä, että on varpaan kynnet homehtunu. Just saying...) 

Terassista tuli ihan superhieno! Järjestettiin heti grillikekkeritkin ystäville ihan vaan koska terassi. Ai, että mä niin nään itseni tuossa sohvalla lököttelemässä.Vuoden päästä. Tai parin. 

Mutta eihän se pihan parannus koskaan tähän jää. Suuruudenhullulla miehellä on vielä mielessä palju (siis aivan käsittämättömän älytön idea, mutta enhän mä voi sitä kieltääkään) ja sen muuten vaan hullulla vaimolla on mielessä leikkimökki. Kesäkeittiökin on vielä hieman suunnittelun asteella samoin kuin koko rakentamaton osa pihaa. Mä en todellakaan ole mikään viherpeukalo, niin ajattelin että josko pyytäis joltain vähän apuja tuon pihan kanssa. Edellinen "yritän tehdä kauniin kukkapenkin"-yritelmä kun päättyi siihen, että kukkapenkki kyllä on, mutta sipuleiden kohdalla on vain koloja ja kukkien kohdalla lähinnä rikkaruohoa. Tai no, ruohosipuli kukoistaa. Sitä ei tappais varmaan ees ydinsota.

 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Keinuhevonen. Se oli pakko saada. Se tuli vastaan legendaarisen Saupartin leluhyllyllä ja se hirnui niin voimakkaasti ja kaihoisasti, ettei tämä äiti voinut jättää sitä sinne hyllylle itkemään. Oli vielä ainoa lajiaan, yksinäinenkin siis varmaan.

Näillä väkevillä perusteluilla varustettuna raahasin tuon pahvilaatikon kotiin. Piti siihen vielä lisätä, että kun tuo tyttö niin suurilla silmillä katsoi minua ja pyysi (sanattomasti, koska ei osaa puhua. Tämä piti lisätä, ettei heti jäis kiinni liioittelusta) niin kauniisti, että saanko äiti, saanko?

Miestä ei (keksityt) perustelut kiinnostaneet. Se vaan kysyi, että minkä kokoinen se on. En mä siihen osannut vastata kun se oli vielä osina pahvilaatikossa. Jostain kumman syystä mies hieman hämmästyneenä kysyi että etkö sä nähnyt sitä missään koottuna. No, en. Se oli viimeinen. Siis ainoa. Ja onhan siinä paketissa kuva. Postimerkin kokoinen. Ja vähän mä kurkkasin laatikon sisään, että valkoinen oli. En ymmärtänyt kysymyksen pointtia.

Koska mä en ole avuton äiti, niin aloin sitten yhdessä tytön kanssa kokoomaan sitä hevosta. Falabellan kokoisella itseluottamuksella varustettuna avasin paketin ja purin kaikki osat pakkauksistaan. Tämä vaihe meni vielä mallikkaasti eikä liian tiukkaan pakatut osat saaneet hikikarpaloita helmeilemään otsalla. Mutta sitten avasin sen ohjelapun!

Minua tuntemattomille tiedoksi, en yleensä todellakaan jaksa lukea niitä ohjeita. Varmaan ainoa digitaalinen laite jonka ohjeen olen lukenut, on sukellustietokone. Sen kanssa kun ei viitsi toimia tyylillä "kokeilen sitten kun tilanne on päällä, että miten se toimii". Yleensä on kiva kokeilla, miten oma maalaisjärki toimii ja sitten suureen ääneen kirota, kuinka "epäintuitiivinen tämäkin käyttis on, kun mä nyt kuitenkin yleensä osaan käyttää laitetta ku laitetta". Tämän jälkeen mieheni tulee ja laittaa laitteen minulle käyttökuntoon.

Nyt halusin kuitenkin suoriutua itsekseni. Ellen muusta syystä niin siitä, että saisin kehua itseäni kuinka näppärä olen. Mutta tuo ohje näytti kyllä ensin siltä, että tarvittaisiin pullo punkkua ja "IKEA for dummies"-kirja. Luonto ei kuitenkaan antanut periksi pyytää mieheltä apua. Sen sijaan päätin alkaa kokoomaan sitä hirnujaa yhdessä tytön kanssa. Se olikin ihan maailman paras idea se.

Voitte vaan kuvitella kuinka helppoa oli a) etsiä oikeita ruuveja, b) asetella oikeita osia paikalleen c) etsiä uudelleen niitä ruuveja d) käännellä ohjetta oikein päin e) olla kiroilematta ja f) näyttää samalla peukkua ulkona puuhastelevalle miehelle (Joo, kaikki kunnossa kulta, ei tarvii tulla auttaan), kun apulaisesi haluaisi kiivetä keinuhevosen selkään huolimatta siitä ettei sillä ole vielä jalkoja ja pääkin muistuttaa vielä enemmän Kummisetä-elokuvan lavasteita. Pari pikku itkua tirahti pettymyksen vuoksi. Siis lapselta. Mä en itkenyt. Ihan oikeasti en itkenyt. Kirosin ehkä. Ihan hiljaa vaan.

Kummasti silti kaikki harmistus unohtui meiltä molemmilta kun polle oli saanut kaikki ruuvit paikalleen. (Omat ruuvit ehkä hieman löysällä, mutta se ei välttämättä kyllä liity mitenkään tähän projektiin). Se on ihan mahtava. Koko, väri ja ulkonäkö miellyttää mun silmää ja mikä parasta S on ihan onnessaan. Keinuhepan selkään kivutaan jo ennen aamupalaa ja siitä on hyvä katsella piirrettyjä (sen 5 minuuttia, jonka niitä jaksaa kerrallaan seurata). Voi että olen tyytyväinen hankintaani. Eihän se mikään design-tuote ole (jota esimerkiksi kannattaisi jossain blogissa ylpeänä esitellä) eikä se varmaan kestä kymmentä sukupolvea, mutta se on Sipun oma. Ja mun ihan ite kokooma! 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 Ihmislapset ei oo niinkuin eläinlapset.  Noin niinku periaatteessa.  Jos et tienny. (Jos et oikeesti tienny, niin suosittelisin soittamaan biologian opettajallesi ja kertomaan ettei ehkä kannata rehvastella olevansa mikään kovin kummonen kansankynttilä) Siinä kun vastasyntynyt varsa esim nousee jaloilleen jo muutaman tunnin ikäisenä, passauttaa vauva omia hovinarrejaan, joita myös vanhemmiksi kai jossain kutsutaan, keskimäärin noin vuoden verran ennenkuin hänen korkeutensa päättää laskeutua tavan kansan joukkoon ja ällistyttää alamaisiaan taidoillaan. (Tässä kohtaa kansa hurraa ja taputtaa: On se taitava!)

 Meillä tuo tyyppi pitää meitä vielä kantotuoleinaan ja antaa odottaa ensiaskeleita. Se ei tosin tarkoita sitä, etteikö pikkuneiti pyörremyrsky  liikkuisi. Konttauksesta löytyy sekä "joo, joo, ihan kohta"-vaihde että "äkkiä tekemään tihutöitä kun äidin silmä välttää"-turbovaihde. Pelisilmän puutteesta häntä ei ainakaan voi syyttää, sillä nanosekunninkin kuilut vartioinnin pettämisessä saattavat johtaa rappusten valloitukseen tai luvattomaan pesuhuone-ekskursioon. Pitää äidin sopivasti varpaillaan koko ajan. On se hauskaa. (Tähän se sarkastinen ja hieman väsynyt hymähdys) Typy myös seisoo ilman tukea ihan vallan mainiosti ja huojumisesta huolimatta osaa myös laskeutua pehmeästi kuin parhaimpien lomalentojen kapteenit. Humalaiset turistit vyölaukkuineen ja Karjala-lippiksineen vaan puuttuu. Onneks. 

 Koska mä olen mallia nythetikaikkimulleäkkiäniinkuinolisjo, niin halusin ehdottomasti hommata tytölle taaperokärryn. Jos se vaikka vähän auttais tossa kävelyn oppimisessa  Mutta koska olen myös ärsyttävä värinatsi ja neuroottinen värikoordinoija niin  enhän mä kelpuuttanut niitä kaikenmaailman lapsellisen värisiä (eihän ne kärryt sille lapselle ole. Eiku...) ja sisutukseen vaan nyt yhtään sopimattomia kärryjä meille. Ehei. Itsehän ne piti tehdä. Koska onhan tässä nyt ihan liikaa vapaa-aikaa eikä mitään järkevämpääkään tekemistä. Että silleen.

 
Bongasin Tori.fistä halvalla käytetyt Brion taaperokärryt ja ilmoitin kotona että hion niistä maalit pois ja maalaan uusiks. Miehen pitäis vaan purkaa se osiin. Sit sillain sopivasti unohdin aina sen hiomisen tai sit tuli jotain muuta ja hups keikkaa, miehen meni hermot ja se hio sen mun puolesta. Kauheen kätevää. (Tää on myös toiminut kerran vanhemmillani, kun ilmoitin että haluan bataattilaatikkoa jouluna ja teen kyllä itse, mutta kun ei alkanut pehva liikkuun sohvalta niin isä teki sen mun puolesta. Hyvää oli.) Ennenku alatte ilmotteleen johonkin miesten suojeluun eli tekeen misuja (oliskin muuten viime aikojen parisuhdekeskustelujen valossa ihan tarpeellinen instanssi) niin kerron, että kyllä  mä sen sitten maalasin. Ehkä hienoisen panostuksen alla, mutta maalasin kuitenkin. Ja ihan kiva siitä tulikin, vaikka itse sanonkin. (Jos joku muu olis kehunut, niin ei tarttis ite mutta näillä mennään)

Käytin Chalky Vintage Look-maaleja ja näytin kulmille hieman hiomapaperia. Alle kunnon kerros valkoista ja sitten päälle kuivalla sudilla vaaleanpunaista.  Taisin hioakin sitä pintaa vielä vähän lisää. Mitä suurpiirteisemmin tän tekee, sen parempi. Olen maalannut samalla tekniikalla S:lle myös lelulaatikon Legoille. Että ovat sitten samaa sarjaa ja sopivat söpösti huoneen sisustukseen. Kun se huonehan siis tulee aina oleen ihan ku jostain sisustuslehdestä. Tip top ja kaikki tavarat paikoillaan värikoordinoiduissa laatikoissa. Että tervetuloa vaan hermoromahdus, sulle pedataan täällä paikkaa ihan urakalla. Lisäksi olen "ihastuttanut" kaasojani itsemaalatuilla valokuvakehyksillä, joihin laitoin kuvat meistä häissä. Olen toisella kaasoistani nähnyt tämän kehyksen yöpöydällään. Joko hän oikeasti tykkää siitä tai sitten reppana joutuu aina kaivamaan sen kiireessä esille kun olen tulossa käymään. Oisko yllätysratsian paikka?

   
   
Pysyäkseni taas totuudessa niin tuohon maalaamiseen se mun osuus taas jäi. Mies sen kokos, laitto kunnon gripin (oikean värisen, tietysti) ja kiikutti tytölle käyttöön. Taisi siis itsekin innostua tästä tuunausprojektista. Voisin kuvitella ettei ole viimeinen kulkuväline joka tytölle päätyy hieman muuna kuin vakiona. Että niitä viritettyjä mopoja ja poliisisetien puhutteluja odotellessa. Perustanpa jo jonkinlaisen sakkotilin.

Sillä isäänsä on tuo tuulispää tullut. Painelee kärryllä olohuoneesta eteiseen ja takaisin. Välillä jää jumiin ja pitää auttaa, välillä hyppää itsekin kyytiin seisomaan ja vaatii että työnnetään. Mitä kovempaa, sen parempi. Nyt alkaa osoittaa merkkejä siitä, että haluaisi potkia toisella jalalla lisää vauhtia. Askel on koko ajan vakaampi ja tuntuu, että se voisi ihan koska tahansa ottaa sen ensiaskeleensa. Jos vaan luottaisi. Ja mä katselen vierestä hengitystä pidättäen, että mihin se mun pieni vauva oikein on hävinnyt?!

  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.