Kirjoitukset avainsanalla uhmaikä

*Varoitus: teksti, ei saattaa, vaan todellakin sisältää sanoja, jotka sofistikoituneimmat vanhemmat luokittelevat kirosanoiksi. En ole edes pahoillani. Tänään niitä tarvittiin.

En tiedä mistä kumman maailman paskimmat ideat -rekisteristä repäisin tänään ajatuksen hakea Sipu päiväkodista kävellen, ilman rattaita, varustautuneena potkupyörällä. Oli meinaan helvetillisin matka päiväkodista kotiin sitten... ikinä!

Yltiöoptimistisuuteni juontaa juurensa alkuviikolta, jolloin kahdestaan, ihan muina muikkeleina, kävimme yhdessä potkupyöräillen kaupassa ja se oli niin kivaa. S vaan potkutteli menemään enkä mä joutunut juurikaan työntelemään sitä saatika sitten kantelemaan pyörää. Menihän siinä aikaa, mutta mihinkäs tässä olis kiire. Valmiissa maailmassa.

No, tänään tuli kiire. Kiire pois. Kiire johonkin muualle. Henkinen kiire.

Lähtö pisteestä A elikkäs päiväkodilta oli lupaava ja näin jälkeenpäin ajatellen kuin tyyntä ennen myrskyä. Tyyppi oli ihan pähkinöinä ja jaksoi kärsivällisesti odotella kun poropeukalo-äiti asensi kypärää kupoliin. Olin ihan fiiliksissä: aurinko paistaa, kotona on ruoka valmiina odottamassa, meillä ei todellakaan ole kiire. Voidaan vaikka mennä puiston kautta, jos muruseni niin haluaa.

Muruseni vaihtui salakavalan huomaamattomasti kakarasta kersaksi ja sitten vielä hirviöksi. Ensin se halusi mennä tien yli. Tajusi sentään, että pitää mennä suojatien kohdalta. Sitten meni ehkä 5 metriä ja se halus takas toiselle puolelle. Pysähtyi keskellä tietä eikä suostunut liikkumaan. Kun menin koskemaan, se suli Terminatorin pahis tyylisesti siihen keskelle kaistoja ja pelkkä kosketus sai aikaan lohduttoman itkun. Tässä vaiheessa yritin vielä selittää rauhallisesti, miksi siihen keskelle autotietä ei voi mennä makaamaan, mutta voin kertoa että sisäiset diapamit kuluivat samaa tahtia verenpaineen nousun kanssa. Eli melko haipakkaa.

Seuraavaksi tytölle ei kelvannut suunta johon olimme menossa. Käännyimme. Ei kelvannut sekään suunta. Jostain kumman syystä riipuin vielä ajatuksessa puistosta, mutta pakkohan sekin vaihtis oli hylätä, kun ainoa optimaalinen suunta mukulalle olis vissiin ollut suoraan ylöspäin. Äidin lentolupakirja on vielä kaupan hyllyllä.

Tein aikuisen (haha) päätöksen, että lähdemme siis kotiin. Huutoa. Itkua. Syliin pyytämistä. Siinä mä sitten raijaan 2-vuotiasta, pyörää ja kerhoreppua ja mietin että miten kummassa se selkä onkin aina vaan kipeä.

Kotimatka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. En tajua kuinka se saakelin kämppä saattoikin koko ajan siirtyä kauemmaksi. Sen kuitenkin tajusin, ettei mua voinut vähempää kiinnostaa kaikki ne vastaan tulleet ihmiset ja niiden ajatukset mun äitiydestäni tai lapseni käytöstavoista. Pitäköön tunkkinsa! Yritin toki tarjota Sipua vaihdossa naapurille, mutta jostain syystä ei tullut kauppoja.

Olin kotiin päästyäni niin raivoissani, että olisin voinut avata kaapista vaikka lämpimän skumpan. Hyi hitto. Miten voikaan olla niin vihainen sille samalle ihmiselle, jonka puolesta olis valmis vaikka kuolemaan? Miten se osaakin kääntää just niitä vääriä nappuloita kaakkoon? Miten se voi olla raivostuttava ja rakas yhtäaikaa? Miten se voikaan saada mun persoonasta esiin sellaiset piirteet, joita en arvannut siellä lymyilevänkään?

 

Kommentit (10)

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Tällä hetkellä oma käytös vaikuttaa siltä että ei sit kannata ainakaan multa tulla kysymään neuvoa oman käyttäytymisen kanssa. Mutta jaksuhaleja voin jakaa.

Vierailija

Nimen omaan nämä rakkaimmat saa ne kaikista huonoimmat puolet meistä esiin. Tai ainakin minusta. Teen töitä uhmisten kanssa valtavan hyvällä kärsivällisyydellä, mutta välillä omien muksujen kanssa (kuopus uhmaiässä hänkin) saa laskea kymmeneen. Ja sataan. Ja tuhanteen. Tai sitten ei pääse sinne ykköseenkään. Minä kuitenkin uskon siihen, että kunhan vanhemmat raivoaa lasten tekoja, ei itse lapsia, kohtaan ja pyytävät tarvittaessa anteeksi rauhoituttuaan, kaikki on hyvin. Lapset oppivat tärkeitä taitoja siitäkin. Meidän 6v osaa jo sanoa, että "äiti, sulla taitaa nyt olla nälkä". :D

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Ihana 6v ❤ näillä vinkeillä voin olla varma että S oppii pyytään anteeks ja perustelemaan (eli selittelemään) omaa käytöstä. Nyt se osaa jo painokkaasti sanoa että Oikeesti! Mistä lie oppinut... 🙄

Vierailija

Taaperolle kantoreppu tai liina on todella kätevä. Helppo ja huomaamaton mukaan otettava. Saa nopean avun kun kävely alkaa lasta väsyttää. Saat kädet käyttöön kantamuksille ja isokin taapero on selässä uskomattoman kevyt.😉

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Ai vielä tollasen melkein metrin mittaisen kanssa? Ei kyllä ole enää tullut pitkään aikaan ees mieleen. Pienenä toi tyyppi halus kantoreppuun kun siivottiin ja se oli hyvää jumppaa mutta selässä olevaa reppua ei olla hankittu. Tuolla helvetillisellä matkalla olis tosin ollut kätevä jos olis ollut joku sitomisväline. Reppu, liina, teippirulla. Anything. Ehkä Mä vielä kuitenkin roudailen noita rattaita. Viihtyy niissä vähän liiankin hyvin.

Vierailija

Rattaat olis hyvät hädän hetkellä mutta meidän 2v spagetoi kaikkein pahiten jos on mahdollisuus, että se alistetaan vauvaksi rattaisiin :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Onkohan tämä nyt sitä? Sitä, jota ei nimeltä saa mainita. Sitä U-juttua? Kun vaikuttaa ihan siltä, että leppoisasta ja lupsakasta lapsestani on kuoriutumassa ensimmäisen luokan drama queen. Silloin kun asiat eivät mene arvon näyttelijätär S:n mukaan, saattaa hän heittäytyä suurieleisesti lattialle ja vollottaa hervottoman kokoisia krokotiilin kyyneliä käsivarteensa. Meillä ei siis esiinny mikään selällään potkiva raivotar vaan kylkimakuussa päänsä käsivartensa suojiin peittävä dramaattinen femme fatale. Mistä lie tuonkin oppinut?

Toinen taktiikka on heittäminen. Harmituksen iskiessä kädestä lentää (jälleen suurieleisesti) mikä tahansa asia mikä siinä juuri sillä hetkellä sattuu olemaan. Näyttelijättären suureksi harmistukseksi siinä on usein jotain mieluista kuten leipä (suurinta herkkua). Voitte kuvitella miten draaman kaari etenee, kun huomiomme keskipiste tajuaa, ettei saakaan sitä leipää sieltä lattialta takaisin. "Kuinka nuo palvelijani kehtaavat!" 

Tässä kohtaa palvelijat eli me vanhemmat (jos jollekin nyt jäi vielä epäselväksi) olemme pakotettuja aloittamaan sen K-jutun. Olimmehan me niin tuudittautuneet siihen uskoon, että koska S on niin tai-ta-va niin häntä ei tarvinne lainkaan kasvattaa. (Joo, älä nyt hikeenny siellä. Tää oli vitsi. Vit-si. Rauhotu.) Siispä liittoudumme mieheni kanssa yhteiseen rintamaan ja olemme nostamatta sitä pirun leipää sieltä lattialta. Ollaan niinku tiukkoina.

Tosin kaikkien (paitsi mieheni) yllätykseksi, mulle tekeekin vaikeeta olla tiukkana. Mä olisin jo monta kertaa nostanut sen leivän sieltä pöydän alta, puhaltanut pahimmat hiekat ja roskat pois (eiku meillähän oli just siivottu. Niinhän mun piti sanoa) ja antanut sen pikku mussukalle käteen, vain nostaakseni sen nanosekunnin päästä uudestaan. Onneksi, onneksi olen hankkinut tuon riiviön (kaikella rakkaudella) pikkasen itseäni jämäkämmän ihmisen kanssa. Hän nimittäin kasvattaa sekä tytärtään että vaimoaan. Perustelee meille molemmille miksi se leipä nyt jää sinne lattialle. Miksi ruokaa ei saa heitellä. Ihana tyyppi. Kyllä mä hyvin valitsin <3

Ja onneksi S leppyy (vielä) näistä romahduksistaan nopeasti. Olen jopa todistanut kohtausta, jossa dramaattisesti heitetään ämpäri, mutta kun äidin huomio ei kiinnitykään pikku raivottareen niin se ihana ämpäri käydäänkin ihan muina taaperoina hakemassa takaisin ja jatketaan leikkiä. Tosin hieman siellä silmäkulmassa vilkkuu se seuraava kerta. Että miten sen heittämisen ja heittäytymisen voisi tehdä hieman vielä dramaattisemmin, jotta äiti varmasti huomaa. Jatko-osaa siis odotellessa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.