Joku turjake meni mulle sanomaan, että kun nää kääpiöt täyttää vuoden, niin ne alkaa ihan sillain muina muksuina nukkuun kokonaisia öitä ja sitten aikuisilla on niinku sitä omaa aikaa ja nekin saa nukkua silmäpussinsa kirpparille. No, arvatkaas menikö ihan noin meillä? No, ei menny ei.

Yks vuotis päivä oli ja meni ja yhä herättiin vähintään sen kerran perustelemaan neidille, miks sen pitäis vielä nukkua. Jostain syytä "kello on vielä niin vähän eli kaks yöllä" tai "kun äitiäkin väsyttää" eivät olleet lainkaan valideja perusteluja hänen ylhäisyytensä mielestä.

Jossain, tai oikeastaan aika monessa vaiheessa luultiin, että nyt, NYT ollaan siinä tilanteessa että ne kokonaiset yöt on todellisuutta eikä vain tapahtumarikkaan Tunteita ja Tuoksuja -jakson nimi, mutta oltiin väärässä. Hyvä vaihe nukkumisissa tuntui vaan ennustavan omituisempaa vaihetta ja muutaman yön kaava ei tarkoittanut mitään vakavaa sitoutumista lopuksi iäksi. Vaihe seurasi toistaan täydellisen epärationaalisesti ja omasta toiminnasta riippumatta. Tuntui kuin olis ollut joku marionetti-nukke, joka yrittää epätoivoisesti toteuttaa ohjaajansa visioita ja toimia niinkuin ne narut yrittää kertoa. Sotkeutuakseen joka ilta omaan näppäryyteensä.

Välillä Sipu nukahti melkein itsekseen ja välillä sitä piti silitellä, jotta rauhottui sänkyynsä. Välillä oli kausi, jolloin hän nukkui aamuun asti omassa sängyssä ja välillä tepsuttelevat tassutukset herättivät meidät ennen imaginaarisen kukon laulua joka yö. Välillä tepasteltiin itse meidän sänkyyn ja välillä "äiti nappaa tästä"-henkinen huuto kuului sängystä kun omien jalkojen funktionaalisuus oli vissiin täysin kadoksissa. Välillä riitti että yöllä nosti tutin suuhun tai laittoi peiton päälle, välillä lattialle piti jäädä nukkumaan niin pitkäksi aikaa, että virallinen tarkastus äidin läsnäolosta oltiin ehditty tehdä ainakin kolmesti.

Olen yrittänyt nukuttamistraditioissa kaikkea kuun ja NASAn löytämien maan kaltaisten planeettojen väliltä: Olen silitellyt ja ollut toisella puolella huonetta selkä Sipuun päin. Olen lukenut, laulanut ja ollut ihan hiljaa reagoimatta hänen lisääntyviin vaatimuksiinsa, jotka yleensä ovat muotoa: Äiti kato! Olen pääsääntöisesti pitänyt kiinni traditioista kuten iltarutiineista ja mutta välillä tehnyt epätieteellisiä tutkimuksia siitä, mitä tapahtuu jos kaikkie ei menekään totuttuun tapaan. Ainoa säännönmukaisuus, jonka olen huomannut on se, että hyvin suurella todennäköisyydellä se, mikä toimi viimeksi, ei toimi enää seuraavalla kerralla. Eli sellainen klassinen "ainoa varma asia on epävarmuus ja ainoa asia mikä ei muutu on se että kaikki muuttuu" -tilanne. 

Katkeruutta tihkuvalla äänellä minun pitää myös myöntää, että jostain syystä mies on yleensä parempi näissä nukuttamishommissa ku minä. En tajua. Oli kausi jolloin Juhiksen nukuttama Sipu nukkui poikkeuksetta aamuun asti ja mun nukuttama versio heräs aina kello neljä. Jos syy tähän on se, että lapseni reklamoi tapaani käyttää häntä ihmistutkimuksen ilmaisena koekaniinina siinä missä isänsä vaan rennon letkeesti käy heivaamassa kakaran sänkyynsä, niin onhan se nyt väärin! Mähän yritän kaikkeni, jotta löytäisin sen oikean tavan. Yrittääkö tuo mukula kertoa ettei mitään tapaa ole? (Onneks Juhiskin joutuu joskus kokemaan sen, ettei isin magic touch toimikaan niin pääsen tuulahtamaan paikalle. Tekis silloin mieli huutaa "mama to the rescue!, mutta se saatettaisiin tulkita hieman negatiivisesti siinä mielentilassa ja aikavyöhykkeessä.)

Tällä hetkellä nukkumisen yliopiston kurssitarjonnasta on nukahtaminen ilman äidin/isin hengailua käden ulottuvilla. Olen kerran (wuut wuut!) saanut Sipun jäämään omaan sänkyynsä itsekseen nukahtamaan kun olen siirtynyt ulos huoneesta puuhastelemaan omiani. Olen mm. pessyt meikit pois ja vaihtanut yökkärit päälle kolistelee ja ravistellen sillä ajatuksella että lapsi kuulee minun olevan ihan lähellä. Tämä menestystarinani tosin päättyi sitten jo kymmenen aikaan illalla kun S heräsi vatsakipuun ja könysi meidän viereen nukkumaan. Mutta se nukahti itsekseen! Oikeesti! 

Jännittävintä tässä on se, että me tehdään täällä  kaikkemme ja sitten ihan sata varmasti tulee mummi, jonka kanssa se sammuu ku seinälyhty ja sitten ne saa kahdestaan nauraa meille: ai vitsi noi on pöhköjä. Mutta niinhän me ollaan. Ihan pöhköjä rakkaudesta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Itseironinen ja avoimen avuton blogi niistä elämän matkoista, joihin päättää hypätä. Hypyn voi suunnitella, mutta lopputulos ei koskaan se mitä luulit!

Welcome aboard!

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

 

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram