Kesä tuli nurkan takaa, ja pyrkii jotenkin häiritsemään peruskiukkuista mielialaani. Juhannuskin on ilmeisesti jo viikon päästä ja sukulaiset kyselevät mitä me aiotaan tehdä. Onneksi vaimo on keskustellut ihmisten kanssa ja ilmoittanee kun auto pitää suunnata pöndelle. Vaimolla taitaa palkkakin tulla ensi viikolla, eli saadaan auto tankattua jaa ehkä paketti makkaraa Lohjan Citymarketista.

Meillä on ollut hieman hämmentäviä öitä, kun pieni enkelimme kiljuu täyttä huutoa eikä mikään auta. Hampaita on tulossa, mutta poskihampaat ovat olleet esillä monta viikkoa eikä niiden tilanne näytä muuttuvan. Kuumetta ei ole, ja taaperomme on hereillä eli mistään ”yökauhuista” ei ole kyse. Paras arvaukseni on maha. Tilanne tuntuu helpottavan, kun palaamme ”kokeillaan kaikkea” –linjalta hedelmiin, puuroon ja pussiruokaan. Huomaan miten lähiöidyllimme muuttuu tiuskinnan täyttämäksi kiirastuleksi, kun ollaan pari yötä nukkumatta ja huolesta suunniltaan. Lämpimiä ajatuksia vain kaikille koliikkilasten vanhemmille, ja kaikille, jotka sairastavat muutakin kuin ne kaksi flunssaa, jotka ovat meille siunaantuneet 15 kuukauden aikana.

Unettomista tunnelmista vaimoni ponkaisi Tallinnaan rentoutumaan tyttöjen kanssa, ja me, vauvan kanssa, veimme hänet terminaaliin aamuseitsemältä vahvoissa kofeiinihöyryissä. Siitä köröttelimme Tampereelle hoitamaan äitini asioita. Ajattelin, että puuhastelemme mukavia ja tapaamme tuttuja. Kävimmekin matkan varrella tapaamassa ystäviäni. Kahden lisäkahvikupin jälkeen hämmästelin miten kouluikäisten kaksosten äiti oli houkutellut tyttäremme kävelemään heidän taloaan ympäri. Konttaaminen oli jäänyt kuin taikaiskusta. Näyttelin viileää, vaikka saatoin olla hieman liikuttunut.

Äitini luokse ajaessani pimeä puoli alkoi saamaan voiton, ja jupisin itsekseni myrkyllisiä lauseita ”Minä kuljetan ja hyysään, Minä täällä hoidan lasta kellon ympäri, ja MINÄ täällä hoidan äidin asioita kauniina päivänä..”. Joskus on aikuisella aikuisellakin vaikea pitää yllä positiivista ja avointa elämänasetta. Äitini oli innostunut tulostamme, mutta käyntimme aikana TV –ohjelmia piti myös seurata kovalla volyymilla. Tunsin höyryn nousevan korvista. Siihen ei auttanut, että Tampereen hotellit näyttivät olevan täynnä ja jäljellä olevat huoneet luottokorttieni limiittien tavoittamattomissa. En jaksanut enää ajatella ystävien tapaamista tai mahdollisesti vaikeaa yötä hotellissa, joten asiat hoidettuani lähdimme ajelemaan takaisin Helsinkiin. Poikkeuksellisesti patterit olivat niin loppu, että silmät eivät meinanneet pysyä auki. Ensimmäistä kertaa suorituspainotteisessa elämässäni pidin huilitauon ihan vain varmuuden vuoksi. Myllykukon Hesburgerista sai sokerittoman smoothien pikkuiselle, mistä pisteet kotiin. Isä ryysti lisää kahvia jo valmiiksi tärisevään kehoonsa, ja ihmetteli hampurilaisia jonottavan väen kirjoa.  

Kotona elämä voitti, ja vauvakin nukahti ongelmitta. Minä palkitsin itseni Xander Cagen paluu -elokuvalla. Elokuvan oli ilmeisesti myös ohjannut ja tuottanut Xander Cage, mutta toisaalta tuntuu hieman tekopyhältä arvostella kyseistä elokuvaa. Jos vuokraa elokuvan, jonka trailerissa (ei ehkä enää nuoruutensa loistossa oleva) Vin Diesel laskee suksilla sademetsässä, voi vain syyttää itseään. Sitä saa mitä tilaa, kuten persu tai joku räppäri sanoisi. Vauva nukkui kuin tukki, isä nukkui kuin tukki, ja seuraavana aamuna olin taas oma tekopositiivinen itseni.

Lähdimme aamutunneilla ulkoilemaan uuden pyöräistuimen kanssa. Suhautimme läpi Uutelan (5km) ja hurautimme kohti Kallahtea. Takapenkiltä kuului vain iloista pulputusta eli ilmeisesti seikkailu maistui. Niemenkärjessä oli kahvila vasta avautumassa, joten harjoittelimme kävelyä rantadyyneillä. Kaislikossa vesilinnut paapoivat poikasiaan, ja istuimme katselemaan niitä ja aaltoja. Pikkuinen töni jalkojani, kunnes ne muodostivat sopivan selkänojan ja istuutui hiekkaan tuijottamaan ulapalle (hän ei yleensä istuskele paikoillaan 1.5 sekuntia kauempaa). Minä oikaisin selkäni hiekkaan ja jostain syystä en ollut enää huolissani mistään. Oli vai lintujen laulu ja pieni käsi, joka ripotteli hiekkaa säärieni päälle. Joskus tulee vastaan maagisia hetkiä, jolloin palaset loksahtelevat kohdilleen, ja stressi pakenee kehosta. On vain nyt ja nyt on hyvä.

Olin löytänyt tieni takaisin hitaampaan aika-avaruusjatkumoon, eikä ollut enää kiirettä mihinkään. Löntystelimme takaisin kahviolle käpyjä ihmetellen. Joimme kahvit, söimme raparperipiirakkaa, harjoittelimme kävelyä ja juttelimme ihmisten kanssa ei mistään. Bonuksena matkalla takaisin pikku tiitiäinen simahti ja uusi, kallistettava pyöränistuimemme pääsi oikeisiin töihin. Painelimme kotiin pidemmän kautta, että päiväunet venyisivät, ja matkalla törmäsimme muihin perheellisiin naapureihin. Jutellessamme tuntui, että samat haaveet ja huolet yhdistävät meitä, ja varmasti monia muita. Perhe-elämän ja uran loputtomat kompromissit, mutta toisaalta myös kaiken ajaton kauneus. Ja aurinko paistoi, lapset kiljuivat kahluualtaassa ja tuntui pelottavasti siltä, ettei mikään voisi olla paremmin. Tämä tarina jatkui Dublo –tornien rakentamisella, saunassa polskimisella, ja väsyneen äidin saapumisella kotiin, jossa vauva jo nukkui tyytyväisenä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Lellivauva kertoo StartUp-yrittäjän selviytymistaistelusta hänen pyrkiessään täyttämään vaimon, vauvan ja sijoittajien odotukset; kaikki tietenkin täydellisesti! Kirjoittaja Peter Lindberg on Apped-nimisen StartUpin toimitusjohtaja, kirjailija, suuri rakastaja ja ennen kaikkea pienen, ihanan tyttövauvan isä. 

Teemat