Kirjoitan hieman StartUp –yrittäjän arjesta. Tähän on kaksi syytä. Olin viimein kirjoittanut legendaarisen rakkautta ja äitiyttä ylistävän mestariteokseni ”Kuinka rakastella synnyttänyttä äitiä oikein”. Tähän tuli vaimolta jonkinlainen täystyrmäys ja julkaisukielto. Lisäksi kaikki, joille avauduin siitä, ettei vaimoni tue taiteellista nerouttani olivat 120% hänen puolellaan. ”Ihme, että antaa sinun kirjoittaa sun hölmöjä juttujasi ylipäätään, saati sitten noin henkilökohtaisista asioista”. Tälläkin kertaa, kuten niin usein, muut ihmiset ovat väärässä ja minä olen oikeassa. Mutta totta kai päätökset meidän perheessä tekee rouva. Toinen syy on vauvabloggausyhteisössä pyörinyt ”kirjoita arjesta” -haaste. Jos olen jotain, niin innokas ja rakentava yhteisön jäsen, joten lähdetään avautumaan StartUp –yrittäjän ja tohvelisankarin arkirutiineista. Kirjoitus sisältää tavallaan sponsoroitua markkinointia, ei tosin liity vauvoihin mitenkään.

Perjantaiaamuna vauva heräsi 06.45. Meillä on unet saatu hallintaan; edellinen yö meni yhdellä heräämisellä, joka hieman valvotti molempia. Koska rouva on herkempi unenpuutteelle otin aamun hallintaan, eli ruokin vauvan, pesin keittiön, tyhjensin tiskikoneen, vaihdoin vaipan ja vaatteet. Herätin rouvan hellästi 08.15 heittämällä nauravan vauvan hänen naamalleen. Aamu alkoi pankkineuvotteluilla Nordean kanssa. Agendalla oli siltalainaa, joustolimiittiä, rahoitusta ja lisää rahoitusta. StartUpit ja perinteiset pankit sopivat yhteen kuin rutto ja saippua, mutta siitä huolimatta tapaaminen olisi voinut mennä huonomminkin. Olimme sopineet, että rouva nappaa minut kyytiin Manskulta klo 10.30 mutta tapaaminen meni pitkäksi. Kun pääsin pakenemaan, rouvalta oli tullut jo viisi puhelua ja auto löytyä parin harppauksen päästä Nordean ovesta. Hyppäsin puikkoihin ja sain hieman marmatusta; vauva oli herännyt ja äidiltä hermot palaneet kun piti ajaa ruuhkaista Manskua edestakaisin parkkipaikkaa etsien. Mumisin pahoittelut, lähdimme päristelemään kohti Tamperetta, tunnin kuluttua onneksi molemmat takapenkkiläiset olivat umpiunessa.

Koska olen minä eli rasittava kaiken optimoija, olin sopinut Tampereella pikku pyrähdyksiä sinne ja tänne. Varsinainen syy oli sangen paljon myöhästynyt jouluillallinen äitinä kanssa. Äidilläni on Alzheimer ja pidämme hänestä sisareni ja Tampereen kaupungin kanssa huolta. Kun pääsimme Tammelaan, ensimmäinen tapaaminen oli torin laidalla olemassa mainiossa malesialaisessa ravintolassa. Sieltä löytyi syöttötuoli ja hyvin vauvaystävällistä palvelua. Tapasimme vanhan ystäväni Juha Penttilän. Hänellä on AV-alan yritys, AV-Online.fi ja saimme budjettiimme sopivaa laitteistoa uuteen toimistoomme. Ei toki mitään uudenkarheaa, mutta sopii hyvin byrooseemme, koska tavarat ovat noin 100% kierrätettyjä. Jos tässä nyt kehutaan kypsempiä yrityksiä, jotka tukevat StartUppeja, täytyy mainita, että saimme neuvotteluhuoneemme pöydän ja pari työpistettä Palmulta.

Jatkoimme äidilleni, tai minä menin parkkeeraamaan autoa ja muu perhe hyppäsi äitini rappukäytävään. Juuri kun sain auton parkkiin puhelin soi. Vaimoni kertoo, että äitini fysioterapeutti tuli samalla ovenavauksella. Peruimme vierailun tässä vaiheessa, ja kurvasin nappaamaan perheen takaisin kyytiin. Sain kuulla vain pienen maininnan siitä, että olisi hyvä soittaa etukäteen, jos on menossa kylään johonkin. Tilanne edelleen täysin hallinnassa suuntasimme hotelli Tammeriin, josta vaimoni oli varannut meille hieman suuremman perhehuoneen. Raahasimme tavarat sisään, ja koska päiväuniaika lähestyi, ehdotin, että vaimo jää vauvan kanssa hotelliin ja minä käyn hoitamassa yhden bisneksen itsekseni. Lähdin ajamaan kohti Pirkkalaa, kunnes jossain vaiheessa naputtelen Juha Hepokorven HappyEcon osoitteen navigaattoriin ja muistan samalla, ettei firma ollutkaan Pirkkalan miehen kotikonnuilla. Sattuuhan sitä.

HappyEco tekee kierrätettäviä ja nopeasti koottavia messukalusteita. Systeemi on suorastaan nerokas; useimmat osastot mahtuvat normaaliin autoon, ovat kestäviä, kevyitä ja helppoja koota. Kun aika jättää kalusteista, ne voi laittaa kartonkiroskikseen kiertoon. Jos olette joskus maksaneet, nikkaroineet tai käyttäneet messukalusteita niin homma on nyt muuttunut totaalisesti, ja koko paketin voi myös muokata valmiiksi netissä 3D –työkalulla. En myy tätä tämän enempää. Olin nyt hakemassa meille esittelypöytää maaliskuun Work Goes Happy –tapahtumaan, jossa minulla on myös jonkinlainen keynote (täällä mun löpinää aiheesta podcastina). Juhalta löytyi pehmeä paikka sydämestä StartUpeille hintalapun suhteen ja toki ekologisuus on muutenkin valttia. Erehdyimme tietenkin hieman vaihtamaan kuulumisia ja lähtiessäni huomasin, että äidiltäni oli tullut seitsemän puhelua ja rouva yritti soittaa parhaillaan.

Hotellihuoneestamme oli suora näkymä Tampereen paloasemalle, ja ilmeisesti päiväuniyrityksen aikana autoille oli tullut muutama lähtö pillit ulvoen. Äitini taas oli odotellut meitä kovasti ja pelkäsi, että olimme vain piipahtaneet ovella. Tässä vaiheessa myönnän pohtineeni, että millainen ilta mahtaa vielä olla edessä. Päräytin hotelliin, ja neuvottelin meille vielä suuremman huoneen puiston puolelta. Sanoin vaimolleni, että ota vain vauva ja minä muutan meidät uuteen huoneeseen. Heitin kaikki laukkumme, vaatteemme sekä tässä vaiheessa myös HappyEcon ison pahvilaatikon (jossa siis esittelypöytä) hotellin ystävällisesti toimittamaan pinnasänkyyn ja raahasin koko roskan kerralla seuraavaan kerrokseen. Hyppäsimme viiden pintaan autoon kohti äidin asuntoa ja illallisvaraus oli klo 18.00 Tammerin alakerran Trattoriassa; pohdin hiljaa mielessäni, josko äidin kodinhoitajat olisivat jonkin telepatian avulla pohtineet sopivia ravintolavaatteita. Tässä vaiheessa varmaan alkaa odottaa jonkin sortin isompaa katastrofia, mutta sitä ei ole tulossa. Äiti odotteli meitä sohvalla siistit vaatteet valmiiksi päällä ja oli itse sitä mieltä, että jaksaa liikkua rollaattorilla ilman rullatuolia.

Tammerin Trattoria oli hukannut pöytävarauksen, mutta he eivät siitä häkeltyneet, vaan järjestivät paikan, johon oli helppo kävellä rollaattorin kanssa ja syöttötuoli mahtui hyvin. Kun olin parkkeerannut auton, vauvamme leikki pöydässä isoäidin kanssa ja rouva sanoi hymyillen tilanneensa pullon viiniä. So far so good. Minun suunnitelmani oli, että äiti ja vauva pääsevät helposti pakenemaan hotellihuoneeseen, kun vauvalla tulee mitta täyteen ravintolasta tai päinvastoin. Tämä oli ensimmäinen ravintolaillallisemme vauvan kanssa pitkän kaavan mukaan ja siitä tulikin todella pitkä. Rakkaani tilasi vauvalle oman annoksen, ja laittoi ihan viilipyttynä sormiruokailumaton (EzPz MiniMat) pöydälle ja pilkkoi siihen lihapullat sekä perunat. Välillä se, miten vaimoni ottaa haltuun aiheuttamiani kaoottisia tilanteita saa minut vain sanomaan hiljaa Vau. Vauva ja isoäiti leikkivät ruokailun ohessa ja nauroivat katketakseen, henkilökunta oli mainiosti mukana ja muutama vieraskin vähän nauratti vauvaamme. Eräs tarjoilija tuli erikseen keskustelemaan siitä, että oli nähnyt MiniMatin Amerikan leijonankidassa, se oli mahtava tuote. Kun olin palauttanut äitini kotiin, vauva oli jo hotellihuoneessamme nukkumassa. Katsoimme hömppää NetFlixiltä hetken, sangen tyytyväisinä itseemme, ennen kuin itsekin kuukahdimme.

Aamulla vaimoni paransi vielä illasta. Hän pisti muina naisina MiniMatin Tammerin aamiaissalin valkoiselle pöytäliinalle ja lappoi sen täyteen hedelmiä. Kun valkoinen väri oli pöytäliinassa vain himmeä muisto ja kokolattiamatolle oli kertynyt pino ruuantähteitä minä jo hieman pohdiskelin henkilökunnan reaktiota. Poikkeuksellisen diplomaattisesti lähdin pyytämään rikkalapiota ruokailumme päätyttyä, mutta henkilökunta vain nauroi minut pois. Aikuiset kuulemma sotkevat joskus pahemmin ja oli mahtavaa, kun toimme vauvan kanssamme ravintolaan syömään. Kävimme vielä hoitamassa äitini juoksevia asioita kuten laskuja ja rikkoutuneen käsisuihkun ja sitten suuntasimme kohti Helsinkiä. Isyysvapaan ja yritykseni rahoituskierroksen jälkeen vaimoni joutui sponsoroimaan hotellin sekä illallisen ja se sai oloni tuntumaan uitetulta koiralta, vaikka näyttelinkin reipasta. Pystyin onneksi viemään vaimoni suoraan viettämään iltaa ystäviensä kanssa, kun vauvan kanssa suuntasimme saunaan ja iltapuuron ääreen. Olin ehtinyt vasta pari tuntia tuijotella japanilaisia piirrettyjä, joissa isorintaiset teinitytöt taistelivat avaruushirviöitä vastaan, kun rouva jo tömisteli ovella. Tohvelisankaruuteeni kuului myös, että rouva sai pitkät aamu-unet ulkoilun päälle. Meillä meni vauvan kanssa aamupala mukavasti, mutta vaipanvaihdon yhteydessä paljastui megalomaaninen liimakakka. Istuin pöntöllä vauva sylissä ja koetin varovasti irrotella vaippaa tuhoja minimoiden; pikkuinen onnistui kuitenkin potkaisemaan toisen jalan keskelle kakkakekoa ja sitten tietenkin junttasi jalan keskelle aamutakkiani. Jatkoimme vauvan kanssa aamusuihkuun ja extrabonuksena vietin vielä kolme tuntia talon pyykkituvassa (vauva rintarepussa) pesten aamutakin lisäksi muunkin kertyneen pyykkivuoren. Sen pituinen se.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Lellivauva kertoo StartUp-yrittäjän selviytymistaistelusta hänen pyrkiessään täyttämään vaimon, vauvan ja sijoittajien odotukset; kaikki tietenkin täydellisesti! Kirjoittaja Peter Lindberg on Apped-nimisen StartUpin toimitusjohtaja, kirjailija, suuri rakastaja ja ennen kaikkea pienen, ihanan tyttövauvan isä. 

Teemat