Istun turtana kotisohvalla. Tunti sitten kävelin kaatosateessa 200 metrin matkan päiväkotiin käsi kädessä lapseni kanssa. Päiväkodin tullessa näkyviin pikkuinen rakkaani tajusi minne olimme matkalla koska hän alkoi osoitella sormellaan kotia kohti surullinen ilme kauniilla kasvoillaan ja hangoitella eteenpäin kulkemista. Nostin Lennardon syliini ja loppumatkan ajan kertasin päivän kulkua: ensin menemme päiväkotiin sisälle leikkimään, sitten leikimme ulkona, äiti lähtee käymään kaupassa, seuraavaksi saat lounaan ja sitten äiti tulee hakemaan.

 

Eteiseen päästyämme kerroin kuulumiset ja päivän suunnitelmani tervehtimään tulleelle hoitajalle. Tässä vaiheessa kumppareista ja ulkovaatteistaan eroon päässyt Lennardo livahti salamana leikkimään. Hoitaja oli suunnitelmani kuultuaan sitä mieltä, että meidän kannattaisi kuitenkin tänään kokeilla hieman eilistä pidempää erossaoloa* kun Lennardo vaikutti hänen mielestään siihen valmiilta. Niinpä sovimme eteisen pikapalaverissamme, että käyn sanomassa heipat ja tulen sitten lounaan jälkeen hakemaan. Tässä vaiheessa käytin kaiken tahdonvoimani siihen, etten seuraavien kahden minuutin aikana alkaisi lapseni nähden itkemään.

 

Itkuksihan se meni, mutta onneksi minun osaltani vasta ulko-oven kolahtaessa kiinni takanani. Sovimme hoitajan kanssa, että saisin viestin kun Lennardo rauhoittuu ja kerroin olevani valmiudessa tulemaan heti takaisin jos niin ei jostain syystä kävisikään. Sinne se rakas pieni sitten jäi hoitajan syliin itkemään. Raahustin itkien kotiin.

 

Kotiinpäästyäni sain viestillä tiedon, että Lennardo oli rauhoittunut hetken päästä ja leikkii nyt iloisena. Kaikki oli kuulemma hyvin. Viesti oli lohdullinen mutta tunsin syyllisyyttä siitä, että olin kertonut Lennardolle päivän menevän eri tavalla. Niinpä istuin sohvalla surkeana myttynä, enkä osannut tehdä mitään.

 

Lopulta aloin kirjoittaa päiväkotihankintalistaa Wunderlistiin (kurahousut, sadehattu ja kurahansikkaat…), selasin hetken ajan somea ja päätin kirjoittaa tämän blogitekstin. Nyt kello on jo onneksi sen verran, että pääsen kohta hakemaan päiväkotilaisen kotiin päiväunille. Koville ottaa mutta jospa se tästä!

 

*Olin Lennardon mukana kahtena ensimmäisenä päiväkotipäivänä mutta kolmantena Pappardelle otti vetovastuun kun päätimme kokeilla ensimmäistä kertaa lyhyttä erossaoloa. En nimittäin uskonut kykeneväni hallitsemaan tunteitani jos Lennardo jäisi itkemään perääni (itkinhän itse Lennardon selän takana monta kertaa ensimmäisenä päivänä kun ihanat hoitajat kyselivät mm. päiväunitottumuksista ja se oli tälle itkijänaiselle liikaa) mutta nyt tunsin olevani enemmän valmis mahdolliseen itkueroon. Huhhuijaa!

Kommentit (1)

Saara Hurlumhei
Liittynyt18.5.2016

Voi teitä. Alku on tosi rankkaa. Meilläkin Kirppu jäi pihalle itkemään. Tai siis hoitajan syliin. Reppana. Ihanaa, että teilläkin hoitajat ovat valmiita soittelemaan sinulle yms. Meilläkin korostettiin, että aina saa soittaa ja kysyä kuulumisia.
Minä muuten olen sanonut Kirpulle lähtiessäni, että menen töihin. Tottahan se ei vielä ole, mutta näin Kirppu ei jää ihmettelemään, miksei pääse kauppaan mukaan tms. Näin hän myös oppii yhdistämään vanhempien työt päivähoitoon ja oppii, että kun vanhemmilla loppuu työt päivän osalta, häntä tullaan hakemaan. :)
Tsemppiä ja voimia!

Oma blogini: Hurlumhei!

Löydät blogini myös somesta:

Facebook / Instagram / Twitter

Seuraa 

Tässä blogissa 33-vuotias hoitovapaalla oleva luokanopettaja ja kaksivuotiaan taaperon äiti kertoo vanhemmuuspohdinnoistaan. Vaatimattomana tavoitteena mahdollisimman onnellinen ja toimivasti vuorovaikutteinen perhe-elämä kiintymysvanhemmuusoppien avulla.

Teemat

Instagram