Vauvavuosi on jotain ihan muuta kuin elämä sitä ennen ja sen jälkeen. Harmittaa, kun en kunnolla tajunnut sitä silloin, kun elämänmuutos ahdisti ja kaikki tuntui olevan vinksin vonksin. Kun vauva oli kiinni minussa ja minä hänessä, ja mikään ei ollut kuin ennen.

Silloin tuntui huikealta lähteä illanviettoon yksin, tavata ystäviä, olla kevytmielinen ja hehkeä ja hetken muuta kuin äiti. Ja sitten myöhemmin yllätin itseni vessatauolla selailemasta vauvan kuvia puhelimesta rinta ikävästä krampaten ja surin, että tätä tämä nyt on: olen äiti vaikka voissa paistaisi ja skumpassa marinoisi, enkä koskaan enää osaa olla onnellinen ja rento ilman lasta sylissäni.

Ja ne yhteiset vapaaillat Miehen kanssa, ne jäivät ehkä yhteen tai kahteen. Päivisin kykenimme silloin tällöin jättämään vauvan hetkeksi hoitoon, mutta yöunille emme sen uskoneet suostuvan ilman meitä – ja olihan siinä se imetysongelmakin. Maija ei juonut pullosta, ja imetin lähes vuoden. Hankala siinä oli kotoa karata yömyöhällä. Iltaimetyksen jälkeen saatoin joskus lähteä yksin, mutta Mies jäi kotiin, koska tiesimme hänen kestävän mahdollista vauvan yöitkua. Muille emme olisi sellaista hommaa tohtineet delegoida.

Vauvavuosi oli pitkä ja silti kului niin nopeasti. Nopeasti nyytistä tuli pyörremyrsky, joka kipittää karkuun ja huutelee mennessään täysin ymmärrettäviä sanoja. Vauvan kasvaessa tunsin epämääräistä helpotusta ainakin siitä, että sain kroppani takaisin ja hieman enemmän vapautta, mutta ihan selkeästi en koskaan tajunnut, miten ohimenevä vaihe vauvavuosi todella oli.

Nyt sen sitten ymmärsin, kun juhlimme ystäväni häitä ilman Maijaa. Lapsi meni tuttuun yöhoitopaikkaan veljelleni, minä ripustin jättikorvakorut korviin ja skragan Miehen kaulaan, ja kuin nuoret varsat tai antiloopit säntäsimme juhlahumuun vapaudesta villeinä.

Pienistä asioista ymmärsin, miten pitkälle olemme vauva-aikojen jälkeen tulleet. Emme haikailleet Maijan luo. Emme olleet huolissamme. (Miksi olisimme olleetkaan!) Emme ajautuneet pohtimaan Maijan uhmakohtauksia tai nukkumisongelmia emmekä toisaalta vältelleetkään aihetta – oli vain aika paljon kaikkea muutakin mielenkiintoista puhuttavaa. Oli ihanaa olla yhdessä ja tavata ystäviä, tutustua uusiin, keskustella pienistä ja suurista asioista. Siinä oli jotain lämmittävällä tavalla normaalia, tuttua – jotain mitä silloin ennen. Ja niin on muuten Miehessäkin. Ja minussa, naisessa, joka ei ole vain äiti.

Juhlissa oli niitäkin, joilla on vauvavuosi juuri päällä. Heitä, jotka muistavat juhlat lähinnä iltana, jolloin vauva pääsi juhliin. Iltana, jona juhlaruoka tuli hotaistua yhdellä kädellä tai puolison kanssa vuorotellen, iltana jolloin viinilasilliset piti laskea ja jolloin juhlamekon alle piti pukea ne imetysliivit. Iltana, jona vauva nauroi ensimmäisen kerran tai pieraisi bestmanin puheen aikana, ja se tuntui juhlien hauskimmalta hetkeltä. Tai iltana, jona vauva meni ensimmäistä kertaa hoitoon, ja se oli niin hämmentävän hurjaa.

Kaikki sympatiat heille. Ja nyt kuunnelkaa: Se menee ohi. Ensi vuonna on jo erilaista. Kaikki ei ole muuttunut ihan kokonaan. Mikään ei ole pysyvästi pilalla, ei ainakaan vauvan takia. Vauvavuoden kuuluukin olla kummallinen vuosi. Pikkuolento pistää pakan sekaisin, se sisältyy sopimukseen. Ei silloin tarvitse yrittää olla niin kuin ennen. Sitten myöhemmin ehtii taas.

(Kummallisuuksia esiintyy myös vauvavuoden jälkeen.)

Kommentit (6)

Vierailija

tosi hyvä postaus. meillä mennään vauvavuoden puolessa välissä ja oon kans nyt pikkuhiljaa alkanu ymmärtämään tota hirmusta kehitystä seuratessa että ei se kauan ole enää vauva. tän haikeilun laukas vauvan eka hammas ku hoksasin että siitähän tulee siis ihka oikea ihminen pikkuhiljaa! niin ihanaa ja niin kamalaa. miten voikaan olla mitään näin ristiriitaista. meiädn pieni mies ei ole meitä päästäny kovin helpolla, olisi voinut siis olla kyllä paljon vaikeampaakin mutta mun on ollut tosi vaikea nauttia äitiydestä ennen kuin nyt. tuntuu että joka toinen sekunti oon tippa linssissä ku lapsi on niin suloinen ja ihana ja vauvakuume kärvistää sisuksia ja seuraavana sekuntina kiroan koko meidän elämän. älytöntä vuoristorataa!

Vierailija

Ihana kirjoitus <3 se sai melkein kyyneleet silmiin... täällä eletään vauvavuotta 7kk kanssa. Toisaalta innolla odottelen sitä että pikku tyttöni on isompi ja katselemme yhdessä leffoja ipadilta :D toisaalta se tuntuu haikealta, maailman rakkain pieni ihminen kasvaa eikä ole enää äidin ja isin vauva..

Vierailija

Vauvani täyttää tänä vuonna 11-vuotta ja tunnistan tuon niin hyvin. Kun pääsisin hetkeksi takaisin siihen vauvantuoksuiseen aikaan- niin, jopa sinne hämärän rajamaille, kun kanniskelin pientä nyyttiä sylissäni aamuyön tunteina- ja silloin tuntui, ettei se kanniskelu lopu ikinä. Pieni lämmin nyytti. Ikävä kyllä se kanniskelu loppuu ja näin jälkeenpäin katsottuna myös aivan liian äkkiä. Nauttikaa ihan jokaisesta hetkestä vauvojenne kanssa- ne ovat ainutlaatuisia! Minun vauvani lähti tukka hulmuten pyörällä kouluun, uudet lenkkarit jalassa, uusi reppu selässä ja tukassa geeliä. Saa sitä onneksi vielä halata, mutta syliin se ei enää kunnolla mahdu- paitsi illan hämärtäessä, sohvalla kun joskus vielä haluaa olla ihan pieni poika vaan.

Vierailija

Kiitos tästä tekstistä. Tässä kuukausi ennen laskettua aikaa sitä pakostikin miettii, mikä kaikki muuttuu ja tuleeko vanhasta olemaan enää mitään jäljellä. Oli ajatuksia herättelevä teksti :)

Vierailija

Oma vauvani aloitti tänään eskarin. Reippaana heilautti luokan ovelta kättä ja hihkaisi "äiti, sä voit kyllä mennä jo." Itsellä tippa linssissä, päällimmäisenä ajatuksena että eihän mua enää tarvita ollenkaan. :P 
Onneksi kuitenkin joissain asioissa äitikin on vielä ihan hyödyllinen. 

Vierailija

Itkettää! Poika on reilun vuoden ja ollut nyt muutaman päivän isänsä kanssa kaksin päivät, kun olen palannut töihin. Kun tulen kotiin, pikkukundi hymyilee, halaa - ja juoksee pois leikkeihinsä! Mitääh, eivätkö ne aina tarvitsekaan äitiä?!

Blogiarkisto

2013
2012
2011