Otsikko antaa väärän kuvan – ei Maijalla mitään ongelmaa ole. Tyttö nukkuu kuin koiranpentu, söpönä ja metelistä välittämättä. Ja yöunet ovat edelleen taivaallisia, kuuden tunnin putki perussettiä ja helpot nukahtamiset arkipäivää. Minä vain olen alkanut häröillä.

Ennen nukuin milloin vain, missä vain, eikä mikään maanjäristystä vähäisempi ilmiö häirinnyt. Ongelmat ja huoletkin häipyivät usein nukkumalla yön yli. Nyt olen alkanut säpsyä. Heräilen naapurin kolinoihin ja koiran puhkumisiin sydän pamppaillen, ja olen aina valmiina kuin partiolainen. Ilmeisesti äidiksi tulo on tehnyt sen, että tulkitsen kaikki äänet käskyksi nousta ja toimia. Häiritsevintä on, että havahtumisen jälkeen en meinaa saada unta. Olen pirteä ja valmiina täyttämään pentuni tarpeet – jos niitä olisi. Pikkuinen se vain nukkua tuhisee eikä kaipaa apuani.

Tässä yhtenä yönä aloin muistella synnytystä. (Todella leppoisa aihe yön pimeiden tuntien ratoksi.) Palailin hetkiin, joina kiskoin happea kontillani ja sairaalan henkilökunta pähkäili, miksi vauvan sydänäänet laskevat. Muistelin, miten yritin vain keskittyä hengittämään, ja kuinka samaan aikaan joku tökki mahaani tai jonkun käsi oli sanonko missä ja kaikki kuulostivat huolestuneilta.

Sitä yöllä pohtiessani minulle iski jonkinlainen post-traumaattinen paniikkireaktio. Itketti, alkoi ahdistaa ja pelottaa. Yhtäkkiä näin itseni leikkauspöydällä, kuvittelin miten minut nukutettiin ja mitä sitten tapahtui. Ja mitä olisi voinut tapahtua, jos kaikki ei olisikaan mennyt hyvin. Mitä jos emme olisikaan olleet sairaalassa? Jos vauvan sydänääniä ei olisi seurattu? Mitä jos leikkauspäätös olisi tehty myöhemmin – liian myöhään?

Näin pitkään, yli kolme kuukautta, meni, ennen kuin tajusin olleemme aika pahassa paikassa. Että hätäsektio on todella hätäsektio, ei mikään pikku juttu. Tähän asti olen vain todennut, että kyllähän se vähän säikäytti, mutta kaiken kaikkiaan ihan kiva keikka. Nyt ymmärrän, miten onnekkaita olemme. Ja miten iloinen olen siitä, että en ollut havitellut kotisynnytystä tai vaatinut vapautusta seurantalaitteista ja piuhoista. Ilman lääkäreitä ja jättimäistä sairaalaa olisi käynyt hullusti.

Ilokaasua, kun kaikki oli vielä ihan hyvin.

Kommentit (0)

Blogiarkisto

2013
2012
2011