Eräänä aamuna Maijan uhmaikä alkaa. Tai siltä se tuntuu: yhtäkkiä kaikki on hankalaa ja aiheuttaa vääntöä aamusta iltaan. Maija saa silmittömän raivarin siitä, että jokin varhaisaamussa menee vikaan, vaikka en tiedä edelleenkään, mikä. Nostan tytön väärään aikaan sängystä tai vien väärällä tavalla olohuoneeseen tai vastaan väärällä tavalla Maijan aamukysymykseen ("missä isi ja Tytti?").

Samaa järjettömyyttä jatkuu. Maija raivostuu pikkujutuista ja yrittää määräillä kaikenlaista. Äiti pois, isi kaataa maitoa, äiti istuu tohon, isi nostaa lelun, ja sitä rataa. Käskyjen toteuttamatta jättäminen on maailmanloppu. Pihalta sisään tuleminen on vielä vaikeampaa kuin aiemmin, Maija heittäytyy portaisiin ja nauraa ja lyö, sitten itkee, kun kannan hänet sisälle.

Epäilen, että lapsi on sairastumassa, mutta kiukkuisuuden lisäksi mikään muu ei viittaa siihen. Mietin, johtuuko yhtäkkinen uhman kasvu siitä, että olen vapaapäivien vuoksi enemmän kotona - mutta toisaalta olen viikonloppuisinkin yleensä molemmat päivät vapaalla. Ehkä tämä on vain hetkellinen harmistushäiriö tai joulun aiheuttama stressireaktio, mietin. Ehkä tätä jatkuu seuraava vuosi tai kaksi, pelkään.

Toisena raivoaamuna Maija herää jo viideltä ja itkee ruokaa. Iltapala on jäänyt raivokohtauksen vuoksi pieneksi, joten pelkään, että nälkä on todellinen. Toisaalta Maija on ennenkin suuttuessaan pyytänyt syötävää, joten uskallan jättää reagoimatta asiaan. Kun kiukku ja suru ei muuten asetu, siirryn Maijan huoneeseen nukkumaan, ja torkummekin pätkissä seitsemään. Lapsi on taas vihainen kuin kiusattu härkä. Mikään ei vain kelpaa.

Luen luottolähteestäni Mannerheimin lastensuojeluliiton verkkosivuilta uhma- eli tahtoiästä. Kuvaus täsmää, ikä täsmää. Sivuilla on hyviä vinkkejä siihen, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua. Rauhoitun ja alan uskoa, että selviämme. Luen useampaan kertaan lauseen, jossa todetaan, että tahtominen on hyvä asia. Että uhman jääminen kokonaan pois olisi huolestuttavaa. Hyvä. Maija uskaltaa tahtoa.

Kun luen MLL:n vinkkilistaa, totean, että joitain asioita jo osaan. Annan luontevasti ja paljon hyvää palautetta, kehun ja kannustan. Osaan antaa vaihtoehtoja, jotta lapsi saisi päättää edes jotain. Kestän raivoa melko hyvin, jos osaan ennakoida sen tulevan. Halaan ja hellin. Rakastan kiukkuistakin lasta.

Toisaalta listalla on paljon sellaista, jonka tunnen vaikeaksi. On vaikeaa pysyä itse rauhallisena (etenkin jos raivohuuto alkaa viideltä aamulla). On vaikeaa olla aina se turvallinen kallio, joka tyynenä ottaa vastaan lapsen kuohunnan. On vaikeaa olla alentumatta lapsen tasolle, olla heittämättä hanskoja tiskiin, olla sanomatta sitä "ihan sama, tee sitten mitä haluat". On vaikeaa olla sulkeutumatta vessaan itkemään silloin, kun kullannupusta tulee kauhukakara.

Lupaan itselleni, että yritän kuitenkin. Uhmaikä iski kuin salama, enkä ollut valmis. Nyt osaan odottaa samankaltaista jatkoa. Neuvoja ja apujakin otan vastaan, jos joku kokenut niitä haluaa jakaa.

Kommentit (5)

Vierailija

Meillä tuollainen alkoi esikoisella kun oli juuri täyttänyt 2v ja oli joulunaika. Vähän myöhemmin huomasimme että kovat uhmat/raivoamiset tulivat aina tiettyjen ruokaaineiden jälkeen esim syötyään pähkinöitä, kanelia, kardemummaa jne. Kun löydettiin sopiva ruokavalio niin elämä helpotti. Lopulta nuo ruoka- aineet näkyi sitten allergiatesteissäkin positiivisina. Ennen tuota toista joulua esikoisella ei ollut mitään ruoka-aine allergioita. Ja kyllä meillä oli sitten tavallista uhmaakin mutta se oli paljon lievempää kuin allergiakänkkä.

 

tsemppiä.

Vierailija

ai kauheeta. totako on odotettavissa....... tyttö nyt vähän päälle vuoden....... 

Vierailija

”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa”

Vierailija

Huh, kaameelta kuulostaa. En tiedä uskallanko jo huokaista helpotuksesta, kun lapsi on 3,5-vuotias ja muutamalla pienellä kiukulla selvitty. Hän on kyllä vauvasta asti ollut melko helppo ja aurinkoinen, eli ehkä temperamenteissakin on eroa. Koittakaa jaksaa!

Vierailija

Meilläkin uhma alkoi kuin napista olisi kääntänyt. Lapsi oli juuri edellisenä päivänä juhlinut 2-vuotissynttäreitään. Aamulla sängystä heräsi eri lapsi kuin se joka meni illalla nukkumaan. Vaikeinta on ollut antaa lapsen raivota kiukkuaan ulos. Äitinä kun on tottunut lohduttamaan jne, mutta raivarin tullessa lähestymisyritykset vain pahentavat asiaa. Pahimman raivarin mentyä sitten jutellaan, et mistä se paha mieli tuli ja halitaan ja jatketaan jollain mukavalla jutulla.

Ärsyttävintä oli, kun lapsi raivosi ruokapöydässä, että ei halua syödä. Sitten nostettiin pois ja raivosi sitä, että haluaa syödä. Meillä parhaiten on toiminut se, että jos sanoo "kiitos, en syö enää", niin pöytään ei ole asiaa takaisin. Ruokaraivot loppuivatkin tätä myötä nopsasti.

Päiväkodin täti antoi myös hyvän neuvon, että kaksivuotiaallekin voi jo raivarin jälkeen sanoa, että äiti/isi ei tykkää siitä asiasta mitä lapsi teki (esim heitteli kyniä ympäriinsä), mutta äiti/isi rakastaa kuitenkin sinua tosi paljon. Erotetaan teko lapsen persoonasta.

Blogiarkisto

2013
2012
2011