Keskiviikkoaamuna vain halimme ja leikimme. Mies hoiti koiran lenkityksen ja ruuanlaiton, pyykit saivat lojua sijoillaan, tietokone pysyi suljettuna. Viimeiset tunnit ennen töihinlähtöäni tuntuivat jotenkin hirveän arvokkailta, ja halusin käyttää ne vain nauttien lapsen läsnäolosta. Nuuhkin sen kihartuvaa hentoa tukkaa ja leikin hölmönhassuja leikkejä niihin kyllästymättä. Minun oma pieni tyttöni, maailman rakkain olento, kuiskin.

Kun tuli lähdön aika, kirpaisi yllättävän kovaa. "Äiti lähtee nyt töihin", sanoin muka tyynenä ja vakuutin, että illalla nähdään. Lapsi jäi iloisena kauhomaan pinaattikeittoa isin kanssa, minä kiiruhdin pois ennen kuin kyyneleet pääsivät esiin.

Siellä se oli tutussa kodissa, iso tyttö jo, ja Mies täysin tottunut häntä hoitamaan. Mitään ohjeita minun ei tarvinnut antaa, koska kaikki on isille ja isin tytölle tuttua. Mistään ei minun edes tarvinnut olla huolissani, koska lapsellahan oli kaikki hyvin. Kehtaako tästä edes valittaa ja sydänsurua ottaa? Toistahan se olisi, jos pitäisi jättää vasta vauvaikäinen päiväkotiin tai muuten uuteen hoitopaikkaan, vieraampien käsiin. Paljon vaikeampaa. (Mutta kehtaan kuitenkin, koska jokaisella on oikeus valittaa aiheesta, joka itseä oikeasti koskettaa.)

Samalla hetkellä, kun suljin oven takanani ja hyrähdin pieneen itkuun, tunsin yllättävää helpotusta. Seuraavat kahdeksan tuntia olisin vastuussa vain omasta vessahädästäni, omasta nälästäni, omasta viihtymisestäni, eikä minun tarvitsisi vaihtaa yhtään vaippaa tai kuunnella yhtään känkkäränkkäkohtausta. Jonkinlainen vapaus siis! Samalla tietenkin olisin vastuussa potilaista ja asiakkaista, oman työni laadusta - mutta sekin tuntui vaihteeksi ah, niin virkistävältä.

Ja päivä meni hyvin. Maija oli ollut oma itsensä, kysynyt välillä äitiä, mutta hyväksynyt selityksen "äiti on töissä ja tulee illalla". Itsekin pärjäsin hienosti. En ikävöinyt kotiin (en ehtinyt edes lukea Miehen lähettämää sähköpostia kotikuulumisista), en ollut huolissani enkä tuntenut itseäni aivan kyvyttömäksi puolentoista vuoden poissaolosta huolimatta. Enkä alkanut pillittää, vaikka näin Maijan ikäisen lapsen. Hymyilin sille kyllä paljon enemmän kuin koskaan aiemmin asiakkaiden lapsille.

Vasta kotona iski kauhea haikeus. Maija oli oppinut uusia leikkejä (autoleluilla!) ja sanoja, tietenkin, niinhän se aina oppii. Mutta nyt minä olin niistä ulkopuolella enkä tajunnut, miten leluautolla piti ajaa. Mies tajusi.

Ylitsepääsemätön ongelma. Tahdon olla kahdessa paikassa samaan aikaan.

Kommentit (0)

Blogiarkisto

2013
2012
2011