Olen hirveän pedantti, mitä tulee ajankäyttöön. Inhoan epämääräistä ajan valumista sormien välistä, en pidä vetkuttelusta, enkä yleensä siirrä huomiselle asioita jotka olen ajatellut (tai jotka pitäisi) tehdä tänään. Olen tai yritän välillä olla rasittavuuteen asti tehokas - pahimmillaan koetan jopa levätä tehokkaasti. Olen juuri niitä ihmisiä, jotka suunnittelevat kuuntelevansa kielikursseja nukkumisen aikana, jotta kieli jotenkin imeytyisi alitajuntaan. (Ystävä mainitsikin käsitteen power nap puhuessani asiasta. Innostuin heti. Kuulosti ihan minun jutultani!)

Viime aikoina tehokkuuden tarve on vielä lisääntynyt, kun töihinpaluun ja muuttosuunnitelmien takia vapaa-aika on vähentynyt radikaalisti - toisin sanoen minulla on usein kiireinen olo. Maijakin on oppinut käsitteen: joskus juoksee ympyrää ja hokee "kiie, kiie, kiie", mikä naurattaa mutta myös hieman järkyttää minua. Tuon ikäisellä, kiire!

Tottakai tehokkuudesta on ollut paljon hyötyä, ja vain sen ansiosta olen esimerkiksi saanut parin eri alan opintoni valmiiksi töiden ja asuntolainan lyhentämisen ohessa. Työelämässäkin piirteestä on varmasti lähinnä etua, vaikka äärimmilleen tehokkuusorientoitunut ihminen kyllä polttaa itsensä loppuun. (Tosin taitavasti tehokas ymmärtää myös rentoutua ja pitää itsestään huolta - tehokkaasti...)

Mutta lapsen kanssa ei vain voi olla tehokas. Otetaan nyt esimerkiksi siirtyminen kotoa autolle. Yhdeksäntoistakuinen lapsemme ei vielä pahemmin uhmaa, joten pukeminen ja käveleminen eivät sinänsä aiheuta kamalia valtataisteluita. Pikkuihmisellä vain on niin paljon katsottavaa ja pohdittavaa matkan varrella, että homma ottaa helposti sen kymmenen minuuttia. Heti ulko-ovelta löytyy niin kiinnostavia pikkukiviä ja risuja, että matkaa ei mitenkään voi jatkaa, ennen kuin ne on tarkistettu ja poimittu käsiin. Välillä pitää oikein palata takaisin päin, kun sinne unohtui se ihan erityisen hyvä kivi.

Yritän hengittää syvään. Vaikka ei olisi edes kiire minnekään, tämän tyyppinen hidastelu on niin vierasta luonnolleni, että joudun tietoisesti hillitsemään itseäni, etten hermostuisi. En halua olla äiti, joka koko ajan hoputtaa ja kiirehtii - enkä voi noin isoa lasta kantaakaan joka paikkaan (vaikka välillä tekisi mieli).

Olen kuitenkin oppinutkin paljon. Kun tulen kaaoskiireisen päivän jälkeen töistä ja Maija juoksee ovelle vastaan, hoppu loppuu luonnostaan. Tyttö ilakoi ja kertoo kuulumisensa, ja minulla ei ole enää kiire minnekään.

Ja siinä kotiintulon hetkessä dubloukkoleikit ja päättömät lastenlaulurallatukset ovat tärkeintä mitä on - vaikka niissä ei ole tehokkuuden ituakaan.

Kommentit (2)

Vierailija

Se nimetön ystävä muuten käytti power napia esimerkkinä Liiasta tehokkuudesta. Päiväuniin ei tehokkuus kuulu! -S

Blogiarkisto

2013
2012
2011