Bloggasin kesäkuun lopussa otsikolla Synnytysjännitys. Silloin Tyyppi oli viisisenttinen otus, jonka olemassaolo oli todennettu ultraäänikuvauksella. Minua jännitti lähinnä se, miten henkilökemiat löisivät yksiin niiden kätilöiden kanssa, jotka sitten synnytyksessä kohtaisin.

Nyt Tyyppi on kolmikiloinen rontti, joka mukiloi virtsarakkoani vapaaottelijan voimalla. Sen liikkeet saavat mahani vyörymään kyljeltä toiselle ja järisyttävät satunnaisen havainnoijan mieltä. Ei jännitä henkilökemiat enää, ei. Nyt olen epäuskoisen kauhuissani: miten tuon jättiläisen saa muka ulos minusta – ilman että hajoan kappaleiksi?!

Pientä jännitystä on siis ilmassa. En nyt varsinaisesti pelkää, tai ainakaan paljoa, ainakaan koko ajan. Hieman kuitenkin mietityttää, miten tulen kestämään kipuja ja miten synnytys kaiken kaikkiaan sitten sujuu. Olen kirjoittanut jonkinlaisen synnytyssuunnitelmankin, jonka ajattelin tyrkätä kätilölle käteen sitten, kun kirjaudumme sisään laitokselle. Se ei toki ole mikään käsikirjoitus ennalta  hahmotelluine repliikkeineen, vaan ennemminkin jonkinlainen toivelista.Vähän niin kuin ne Korvatunturille tähän aikaan vuodesta postitettavat listat, joissa on nöyriä pikku toiveita tyyliin ”tahtoisin ponin”.

No, minun ponini ovat tänä vuonna suunnilleen nämä: –    Asiallinen kohtelu ja kaiken olennaisen informaation tarjoaminen –    Kannustus ja hyvät neuvot –    Ruokaa ja juomaa ja pliis, ei episiotomiaa ainakaan ihan huvin vuoksi –    Kipulääkitystä niin maan perk- siis mahottomasti.

Toivottavasti tontut ovat kuulolla. Olen ollut ihan älyttömän kiltti! Tai jos en ole, niin sen kaiken voi kyllä laittaa hormonien piikkiin.

Kommentit (1)

Emma

Synnytykseen kannattaa lähteä reippain mielin. Olet kuitenkin nuori, terve ja hyvässä kunnossa. Siitäkin on kuulemma etua, että on pitkä. Pärjäät varmasti oikein hyvin. Kyllä se kätilö-täti sitten järjestää epiduraalin, kun katsoo että aika on oikea ja homma lähtenyt hyvin käyntiin.

Blogiarkisto

2013
2012
2011