Raskausviikko 27. Jonkin laskutavan mukaan nyt alkoi viimeinen raskauskolmannes! Tuntuu vähän hassulta, että olemme jo niin pitkällä. Edelleen olen mielestäni kohtuullisen pieni (älkää naurako kaverit!) ja liikun ketterästi (hei oikeasti!). Olokin on vallan mainio. Mutta kokeneemmat ovat varoitelleet: se tukala olo voi iskeä milloin vain, ja loppuaika onkin sitten yhtä ähinää ja valaana vyörymistä.

Minua varoiteltiin kauhukuvin myös sokerirasituskokeesta, johon osallistuin viime viikolla. Nykyisin testi tehdään lähes kaikille odottajille, ellet sitten ole alle 25-vuotias ja kaikin puolin epä-epäilyttävä tapaus. No, en ulkoisesti ole raskausdiabeteksen riskiryhmää (suvussa ei ole diabetesta enkä ole, tai siis en ollut ennen raskautta ylipainoinen), mutta huolestutti hieman: olen toivoton sokerihiiri. Jos tekisin mikä lystimmältä tuntuu, söisin jo aamupalaksi suklaalevyn. Ja tässä raskauden edetessä makeanhimoni ovat vain yltyneet. Mitä jos ne löytävät minulta raskausdiabeteksen – onko vauva vaarassa? Ja pitääkö minun sitten lopettaa herkuttelu?

Lampsin siis yön paastottuani terveyskeskukseen epäilevin mielin. Minulta otettiin ensimmäinen verikoe, jonka jälkeen sain niellä kaksi lasia sokerilitkua. Tässä kohtaa kaikki irvistävät säälivästi – kamalaa varmasti? No joo, olihan se vähän ällöä. Makeaa. Toisaalta, olin nälkäinen ja janoinen. Ja kun laitoin silmät kiinni ja kuvittelin juovani punaista marjamehua, tunne ei ollut hassumpi. Olisikohan sitä saanut kotiin viemisiksi? Tunnin päästä piikitettiin taas. Olo oli hieman väsynyt, muttei muuten paha.

Vietin toisenkin tunnin lukien lehtiä ja katsellen terveyskeskuksen menoa. Mummoja ja vaareja, loputtomiin. Neuvolan puolelta tepastelevia taaperoita vanhempineen. Isoja mahoja, pian synnyttäviä. Vauva potki mahassani ja piti minulle seuraa. Viimeisen verikokeen jälkeen sain lähteä kotiin. Tulokset sain parin päivän päästä. Hyvin meni! Ei mitään huolestuttavaa, oikein hyvät arvot, sanoi hoitaja. Hieno homma. Sen kunniaksi pari irtokarkkia, jooko?

Vierailimme muutama päivä sitten sukulaisissa maitotilalla. Katselin aamusumussa laiduntavia lehmiä ihastellen. Ne on ummessa, kertoi tilan emäntä, synnyttävät siis joskus loppuvuodesta. Äitiyslomansa ne saavat viettää laitumella, jossa ne eivät pääse mussuttamaan liian energiapitoista rehua. Vettä ja heinää vain. Ettei paino nousisi liikaa, ettei synnytys vaikeutuisi. Lehmät tuijottivat minua viisaina. En voinut välttyä tunteelta, että ne kutsuivat minua seuraansa. ”Hei kaveri, tekis sullekin hyvää tää dieetti.”

Kommentit (2)

Tanja

Tuossa sokerirasituksessa eniten ärsytti se paastoaminen ja toki se pistäminen moneen kertaan. Litku oli ihan ok ja olin viisaasti varautunut hyvällä kirjalla parin tunnin odottamiseen. Et ihan samoilla meiningeillä kuin sulla. :)

Hyvää jatkoa, olen jo vuoden blogiasi lukenut!

Sanna

Mulla tuli sokerirasituksessa huono olo.Oksetti,pyörrytti ja huulia pisteli.Olin valkoinen kun lakana.Hyi!

Blogiarkisto

2013
2012
2011