Äitiys on universaalia, myös lajien rajat ylittävää. Kokemusteni myötä olen tullut herkäksi paitsi toisten naisten myös muiden eläinnaaraiden äitiyskokemuksille. Viimeksi samastuin voimakkaasti erääseen kohtaamaani koirapoloon. Nartulla oli todettu alkanut tiineys, mutta yhtäkkiä sen käytös oli muuttunut. Sikiöt olivat kuolleet – tuo karvainen olento oli kokenut keskenmenon. Katselin sen iloisia kosteita silmiä ja mietin, miten reippaasti se oli jatkanut elämäänsä. Omistaja kuitenkin mainitsi, että koiran paino oli lähtenyt nousuun keskenmenon jälkeen. Lohtusyöjä, toverini. Olisin halunnut halata sitä.

Luin pääsiäislomalla ravistelevan kirjan lihansyönnistä (Jonathan Safran Foer 2011: Eläinten syömisestä). Kaikkien tehotuotantoa koskevien karmeiden totuuksien joukossa eräs yksityiskohta oli ylitse muiden ja sai minut itkemään. Foer kuvaa, kuinka sikaemakot joutuvat porsimaan häkissä, jossa ne eivät voi liikkua. Ideana on, ettei emakko voi talloa porsaitaan hengiltä. (Tuskin sika niin tekisi, jos voisi valita – karsinat vain ovat muutenkin niin pieniä, että riski kasvaa. Porsitushäkit ovat käytössä myös Suomessa.)Minua kuvotti ajatus siitä, miten tuskaiset ajat emakolla on synnytyksen lähestyessä. Viimeisillään paksuna eikä saa edes vaihtaa asentoa.

Keväinen luonto on yksi suuri hedelmällisyyden ja uuden alun symboli. Kaikkialla linnut flirttailevat toisilleen, pörriäiset surisevat rakkaudesta höperöinä ja kissat tulevat kiimaan. Eräällä iltalenkillä kuulin ja näin, kuinka sammakot kurnuttivat liejuisessa lammessa lemmenlaulujaan – ja parittelivat! Miten romanttista. Haluaisin niin olla osa tätä hehkuvaa keväthuumaa, tulla raskaaksi, kantaa sisälläni uutta alkua ja suojella sitä kuin tintti muniaan. Hautoisin ja rakentaisin pesää. Pitäisin mahani lämpimänä ja juttelisin sille lempeitä. Laulaisin kuin satakieli taikka varis.

Kommentit (0)

Blogiarkisto

2013
2012
2011