Oman napansa kautta tätä maailmaa katselee itse kukin, pakko se on myöntää. Kun naapurin rouva saa uuden auton, kollega palkankorotuksen tai ystävä lapsen, jostain syvältä jyrähtää musta tunne: kateus. Ja heti kateuden kantapäillä kipittää syyllisyys - tuloksena kehno yritys peittää kielletyt tunteet.

Tultuani syksyllä raskaaksi kannoin valtavasti huolta siitä, mitä muut ihmiset asiasta ajattelevat. Kysyin eräältäkin vauvakuumeilevalta ystävältäni ahdistuneena, tuntuuko raskauteni hänestä pahalta. Pelkäsin sovinnaista mutta valheellista vastausta. Ystävä vastasikin viisaasti: kyllä hän tuntee kateutta, mutta on samalla iloinen puolestani. Tunsin hänen olevan rehellinen. Miksi emme sanoisi suoraan, että kadehdimme? Sehän on oikeastaan kehu ja huomionosoitus: sinulla on jotain, mitä minäkin haluan. Ei se sulje pois sitä, että voimme samalla olla iloisia toistemme puolesta.

Jokaisella on jotakin, mikä herättää muissa ainakin ajoittaisia kateudentunteita. Parisuhde, sinkkuus, lapsivapaus, lapsikatras, pieni vauva, iso lapsi, litteä vatsa, vauvamaha. Jopa minun tilannettani on joku kadehtinut; olin sentään hetken raskaana, vaikka se päättyikin tragediaan.

Tuntemani henkilö (epämääräisyys anonymiteetin vuoksi!) on juuri saanut positiivisen testituloksen. Tottakai olen vähän kateellinenkin, koska toivon samaa. Yhtä aikaa olen valtavan onnellinen hänen puolestaan. Ja sen lapsen – sillä tulee olemaan maailman paras äiti.

Sydämellisesti onnea kaikille muillekin plussanneille! Ja meille muille: pidetään se lippu korkealla. Minäkin jaksan taas.

Kommentit (0)

Blogiarkisto

2013
2012
2011