Viisi viikkoa synnytyksen jälkeen päätin, että osallistun Espoon rantamaratonin puolimatkalle syyskuussa. (Tarkoittaa siis reilua 21 kilometriä.) Odottelin vielä jälkitarkastukseen ja kokeilin vain pieniä juoksuaskelia kävelylenkkien varrella, ja tarkastuksen jälkeen aloin kokeilla hölkkää vähän enemmänkin.

Alku oli todella hidas: hölkkäsin minuutin, kävelin kaksi. Ja olin aivan poikki. Koko kroppa tuntui vinksahtaneen raskauden, synnytyksen ja vauvanhoidon vuoksi ihan ihmeelliseen epätasapainoon, ja pelkkä juoksuasennossa pysyminen tuotti vaikeuksia. Turhauttavaa. Mutta hitaasti, hitaasti, todella hitaasti tuli hyvä.

Kesällä pystyin jo hölköttelemään pitkätkin lenkit (jolla tarkoitan tunnin, puolentoista pätkiä), ja syyskuun tavoite alkoi tuntua realistisesti saavutettavalta.

Sitten tuli flunssia, läheisen poismeno, kiirettä, surua, stressiä. Siihen päälle ajoittaisia nukkumisongelmia ja yleistä laiskuutta, ja treenikausi oli pitkälti pilalla. Hölkkäilin kyllä, muutaman kerran viikossa, mutta aivan liian lyhyitä ja tasapaksuja lenkkejä. Ja söin aamusta iltaan sokeria.

Kun tänä aamuna heräsin kisapäivään ja taivaalta roiski kylmää vettä, meinasin jo jättää kisat väliin. Mutta kun kerran olin ilmoittautunut - ja tiesin että joku kuitenkin kysyisi asiasta - ajattelin, että pakko on edes yrittää. Edes kymppi, edes kävellen.

Siispä Espooseen. Mies ja vauva parkkeerasivat Otahalliin odottelemaan äitiä, joka lähti naama mutrussa kylmään sateeseen jolkottelemaan. Juostessa sää ei tuntunutkaan enää niin pahalta, ja kun vitonen meni ihan mukavasti, aloin haaveilla maaliin pääsystä. Kympin kohdalla jalat alkoivat jo tuntua tönköiltä ja mieli teki pois mutaisilta poluilta, mutta päätin yrittää viiteentoista kilometriin. Ja kun sinne asti oli päästy... Oli pakko juosta perille asti.

Uitettu äiti-ihminen saapui maaliin hirmuhitaassa mutta tavoitteisiin nähden tyydyttävässä ajassa (2:43) ja hoippui halliin vauvan ja Miehen luo. Vauva alkoi heti itkeä ("missä sä äiti olit, mulla oli ikävä, äääääääh!") vaikka oli kuulemma ollut täysin tyytyväinen koko kolme tuntia. Mies tarjosi vuohenjuustopatonkia ja vettä, ja äiti oli oikein oikein iloinen.

Ja täten tämä äiti kannustaa kaikkia muitakin odottajia tai synnyttäneitä: lenkille vaan! On muuten loistava keino päästä raskauskiloista, kohentaa mielialaa ja saada aikaa omille ajatuksille. Siksihän minä niin kauan tänäänkin vietin siellä reitillä, että saisin mahdollisimman paljon Omaa Aikaa. Muuten olisin juossut nopeammin. Tietty.


Ennen juoksua (kuiva äiti)

Kommentit (4)

minni

Jes! Hienoa! Hyvä sinä :)

Kyllä mäkin taidan haluta ihan viralliselle puolikkaalle vaikka väitin itselleni, että epäviralliset itsenäiset kestävyyskokeilut riittävät. Oishan tollane ny juhlallisempaa.

keltanokanhautomo

Kyllä niissä juoksutapahtumissa on sen verran hieno tunnelma, että ihan ehdottomasti kannattaa minni lähteä kokeilemaan. On siistiä kun tuiki tuntemattomat jaksaa kannustaa reitin varrella - jopa jäisessä sateessa ja tuulessa kuten eilen.

keltanokanhautomo

Kiitos ekoisi! Sankari en ole enkä yritä olla, mutta sisukkaaksi itseni kyllä koin. :)

Blogiarkisto

2013
2012
2011