Näin pitkälle pääsimme – lapsi on puolitoistavuotias! – ennen kuin ajaudun kirjoittamaan pissasta ja kakasta. No joo, olihan meillä se ripulijakso Egyptin-matkan jälkeen, jolloin minulla ei olosuhteiden pakosta ollut sanottavaa mistään muusta kuin vaippojen falskaamisesta (ja muistaakseni siitäkin joku lukijaparka veti oksennusrefleksit). Muuten aihepiiri on pysynyt vessa-asioiden ulkopuolella. Nythän on siis korkea aika nostaa potta pöydälle!

Niin, ei siitä muuten olisi edes tarvetta kirjoittaa, mutta kun olen lapsesta niin ylpeä. Näissä pottatreeniasioissa olen nimittäin tapojeni vastaisesti ollut aika hurlumhei. En oikein muistanut asiaa edes ajatella, ennen kuin kaverini aikanaan mainitsi, että kyllä alle vuotiaskin voi potalla käydä. Silloin taloon hankittiin valkoinen Nalle Puh -potta - koska se sopi jo hankittuun Nalle Puh -kylpyammeeseen. Jos olisin ollut fiksu, olisin valinnut potan vähän muilla kriteereillä. Mutta enhän minä tajunnut, että potissakin on ergonomia- ja muita eroja.

Yritin istuttaa Maijaa muutaman kerran potalle silloin yhdeksän, kymmenen kuukauden iässä, mutta ei se oikein innostunut. Intuitioni sanoi, ettei asiasta pidä ottaa paineita, ja jätin homman sikseen.

Pottakäyntien harjoittelu – siis pottailu, kuten jotkut näppärästi sanovat – olikin meillä järkyttävän epäsäännöllistä vielä pitkään potan hankkimisen jälkeen. Jotenkin tuntui, että asialla ei ole kiire, kun se lapsi kuitenkin joskus oppii homman idean. Tuskin se vaipoissa haluaa kouluun mennä. Aina välillä muistin, että tuolla se potta pyörii kylppärissä, käypäs tyttö siinä istumassa. Sekunnin se istui ja sitten jo pikkuihmisen kiireet kutsuivat. (Voi mikä kiire välillä voi noin pienellä ollakin!)

No, rento asenne kannatti. Joskus muutama kuukausi sitten Maija lausui kuuluvalla äänellä KAKKA, ja kun ilme oli niin vakuuttava, hilasin takamukseni ylös sohvasta ja kipitin hakemaan potan. Ja kas kummaa, lapsi piti sanansa ja istunto tuotti tulosta. Siitä lähtien Maijan ilmoitusluontoiset asiat on otettu vakavasti, ja homma on toiminut hienosti. Siisteintä on se, miten tyytyväinen lapsi on tuotteliaan käynnin jälkeen. Nostaa kädet ilmaan ja tanssii kunnon tuuletukset.

Olennaista lienee, että tästä hommasta emme ottaneet stressiä. En lukenut pottajutuista mitään etukäteen (unohdin!), en pyrkinyt mihinkään, en opettanut tai vaatinut. Kerrankin olin rento. Myönnettävä on, että laiskuudestahan se johtui. On paljon helpompaa pitää lapsella vaippaa kuin usuttaa sitä potalle ja juosta sen perässä, kun se vipeltää heti käynnin jälkeen karkuun. Tai kun se päättää kaataa sisällön itse pönttöön - mutta kumoaa sen erehdyksessä päälleen.

Vaikka potan käytöstä on jo tullut ihan normaali osa elämää, minun tekee mieli kehittää pottatreeneihin vähän lisää kivaa. Olen monesti harkinnut, että ostan Maijalle tarroja, joita se saa aina palkinnoksi onnistuneesta pottakäynnistä (ja harhauttaakseni sitä niin, että se ei muistaisi kantaa läikkyvää astiaa pöntölle). Onko teillä muilla tällaisia palkitsemiskäytäntöjä? Vai pitäisikö hommien sujua ihan ilman mitään ekstralahjuksia?

Kommentit (4)

Vierailija

Itekin suunnittelen kovasti olevani yhtä rento ja toivottavasti lapsonen itse innostuu asiasta mahd ajoissa, saa nähä mitä sitten jos se ei 3 veenäkään vielä osoita kiinnostusta asiaan :D siinä vaiheessa ainaki on tarrat kova sana!

Vierailija

Aika ison numeron olette potasta tehneet, mutta eipä tuosta le tainnut haittaakaan olla. En olis viitsinyt itse. Odotin yökuivaksi, ja sitten lapsi jätti vaipat muutamassa viikossa. Ikää noin kaksi ja puoli vuotta.

Vierailija

Hyvä Maija! :D Jeee! Uskon että vanhempien ilo onnistuneesta asiasta - pottatuloksesta tässä tapauksessa- riittää Maijalle palkinnoksi. Hän vaikuttaa itsekin olevan iloinen pelkästään siitä että on oppinut näin tärkeän asian. Joten en usko että tarroille palkintona on tarvetta. Hyvä vaan jos lapset oppivat että joka asiasta ei tartte aina saada jotain. Meilläkin mennään rennolla meiningillä. Hyvä niin. Näitä asioita ei kannata hoputtaa väkisin.

Blogiarkisto

2013
2012
2011