Minä en todellakaan ole mikään käsityöihminen. Koulussa horjuva neulontakäsialani ja virkkuujälkeni meni vasenkätisyyteni piikkiin, mutta totuus on, että en vain ole tarpeeksi tarkka ja kärsivällinen näissä hommissa. Hermot menevät. Joskus kauan sitten yritin vielä jotain ommella, mutta kun lopputulos oli aina ihan fiasko (edes verkkarihousut eivät mahtuneet päälleni vaan kiristivät jostain saumasta kummasti), päätin siitedes ostaa vain muiden tekemää. Tai pyytää ompeluvelho-äitiäni tekemään.

Mutta aina joskus ihminen saa yllättyä omista oikuistaan. Tuli syksyn ensimmäinen viileä päivä, ja Maijalta puuttui pipo. Tuli vastaan blogi jos toinenkin, jossa puhuttiin lastenvaatteiden ompelemisesta. Ja tuli muutaman päivän loma, jonka ansiosta minulla oli hieman aikaa tehdä jotakin muutakin kuin pakollisia arkihommia. Ja minäpä kävelin kangaskauppaan.

Valitsin muutamia suloisia kankaita ja pyysin anteeksi, kun myyjä joutui noita ärsyttävästi venyviä trikoita leikkelemään. ("Kehtaako näitä ostaa tälleen pikkuisen kutakin?") Selasin verkosta ohjeita hakusanoilla "helppo trikoopipo" ja löysinkin, mutta tajusin etten osaa käyttää saumuria. Kiikutin kankaat äidilleni ja pyysin tätä perehdyttämään minut saumurinkäytön saloihin. Opin. Mokasin ensimmäiset pipot - yhdestä tuli liian iso, toisesta aivan liian pieni - mutta lopulta mitat ja kätteni jälki täsmäsivät, ja saatoin sanoa: olen tehnyt tämän lapselleni ihan itse! 

Ja se tuntuu kyllä aika hyvältä. Kun alkuun pääsin, muokkasin perusmallia hieman omaan makuuni sopivammaksi, hiippamaisesti lököttäväksi myssyksi. Sitten ostin vielä tupsuntekovälineet (niin, tupsujakaan ei enää tarvitse tehdä pahvimuoteilla, kuten koulussa!) ja väkersin hiippaan söpön tupsun. Tadaa!

Outoa on, että innostukseni ei ainakaan heti lopahtanut ja hautautunut seuraavaksi vuosikymmeneksi unohduksiin. Pipopinon jälkeen olen nimittäin alkanut väsätä Maijalle paitaa. Siis ihan oikeaa vaatetta, jossa on hihat ja kaikki. Ja kaulukseen jotakin, jota kutsutaan alalla resoriksi. Saa nähdä mitä siitä sitten tulee. Minusta ainakin tulee parempi ihminen, jos opin uuden harrastukseni myötä edes himpun kärsivällisyyttä. Ja siitä kyllä hyötyy lapsikin - ehkä enemmän kuin niistä rakkaudella väkertämistäni vaatteista.

 

Kommentit (2)

Vierailija

Tsemppiä vaan uuden harrastuksen parissa! Itselläkin oli peruskoulusta aikamoiset traumat käsitöistä, silloin en saanut edes villasukkaa valmiiksi! Nykyisin olen huomannut pärjääväni sen parissa, vaikka en mitenkään erityisen hyvä vielä olekaan. Olen kutonut ystävälle puoliympyrän mallisen huivin, kaverille villasukkaa, äidille koristetyynyä... Ja ompelukoneella hurautellut tyynyliinoja ja verhoja :P siitä se lähtee?

Vierailija

Heh, kuulostaa tutulta.. itselläni jäi koulun käsityötunneista hirveät traumat, kun mitään en osannut ja olin niin kärsimätön, etten oppinutkaan. Ompelukone kun tuntui aina taistelevan vastaan kun jotain yritin väkertää. Nyt kesällä huomasin kuitenkin (esikoiseni laskettu aika on joulukuussa)  täysin yllättäen innostuneeni kokeilemaan ompelua uudestaan! Ei niin pientenkään alkuvaikeuksien jälkeen homma lähti yllättävän nopeasti rullaamaan ja nyt olen saanut valmiiksi jo mm. vuorillisen popliinimekon neidille. Tsemppiä todellakin, älä lannistu jos ei aina kaikki mene niinkuin Strömsössä.;) Itse olen ainakin kokenut ompelun ihanana haasteena, jossa aina oppii jotain uutta ja saa lisäksi suunnatonta iloa siitä, kun näkee oman kättensä jäljen:)

Blogiarkisto

2013
2012
2011