Ensimmäinen viikko ainoana kotivanhempana Miehen aloitettua työt meni pikkuisen paremmin kuin odotin. En kyllästynyt enkä ahdistunut, vaikka olin leikatun jalkani takia pitkälti jumissa kotona. Suurena apuna sekä käytännön että tunnelman tasolla olivat kyllä äitini, kälyni ja ystäväni - pitivät seuraa ja auttoivat asioiden hoitamisessa. Edes oman peukaloni tulehtuminen (kyllä, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin!) ei romahduttanut järjestelmää, vaan pääsin lääkäriin, kun kälyni hoiti sillä aikaa Maijaa. Ajoin terveyskeskukseen äitini autolla kaasutellen kummallisesti paketoidulla jalalla, mikä saattoi olla silminnäkijoiden mielestä hieman hermostuttavan näköistä.

Tukiverkosto, tukiverkosto, tukiverkosto. Siinä viikon sanat. Miten ihmeessä pärjäätte te, joilla ei ole apua lähellä? 

Iltaisin olin kyllä vähän väsynyt, enkä olisi jaksanut enää yhtään vauvan känkkäränkkää. Ja niitähän tulee, vaikka Maija on aika aurinkoinen lapsi noin yleensä. Usein känkkis muuten iskee iltapäivisin - samaan aikaan kuin itsekin olen väsynyt ja kaikenkaikkiaan saamaton. Siinä me sitten yhdessä känkkäilemme ja murjotamme. Tilanteeseen on toistaiseksi löytynyt vain yksi hyvä ratkaisu: Muumit. Niitä me katselemme sängyllä loikoillen ja odotamme, että paha tuuli menisi pois ja ilo taas voittaisi. Kyllä se aina voittaakin. Viimeistään silloin kun Mörkö tulee esiin: "HII, HIIIII!!!" Maija hihkuu innoissaan. Ei vielä pelkää.

Viikon aikana Maija oppi rakentamaan sujuvasti tuota kuvissa näkyvää rengastornia. Seurasin vierestä, kun oivallus syntyi. Vauvan silmät laajenivat lautasiksi, kun se keksi tekniikan jolla renkaat osuvat tappiin. Ja sitten sitä ei voinut enää lopettaa. Jokaisen onnistuneen suorituksen jälkeen pieni ihminen jorasi (hytkyttää lantiotaan ja sanoo "hih, hih!") mielissään. Äidin silmät vähän kostuivat, kun lapsen iloa oli niin ihana katsella.

 

Kommentit (18)

Vierailija

Hauskaa lukea kokemuksesi siitä millaista on hoitaa yhtä lasta kotona, itsellä kun on pienen vauvan lisäksi 2v, 4v ja 5v hoidettavana eikä sitä tukiverkosto ole:)

Vierailija

Mä olen kyllä päässyt lääkäriin ihan lastenkin kanssa. Ei ole tullut mieleenkään pyytää ketään vahtimaan mukeroita siksi aikaa.

Vierailija

Aika...no..hmmm... että äiti hoitaa lastaan ensimmäisen kerran yksin, kun lapsi on jo vuoden ikäinen? Ja viikko... Siinä ajassa tarvittiin jo äiti, käly ja ystävät apuun? Entäs jos lapsia olisi tosiaankin monta kuten meillä muilla kotiäideillä...?

Vierailija

Jokainenhan me siitä yhdestä lapsesta aloitetaan ja joskus ollaan ensimmäistä kertaa yksin lapsen kanssa kotona. :) On vain ihanaa, kun molemmat vanhemmat saavat olla kotona vähän pidempään lapsen elämän alkutaipaleella. Meillä tämä tilanne oli, kun tyttö oli puolen vuoden ikäinen. Tsemppiä uuteen arkeen! :)

Vierailija

Kyllä ilman tukiverkostoakin selviää hienosti kun on pakko ja kun oppii selviytymisen taidon sekä tekemään arjesta jopa mukavaa lasten kanssa, niin tukiverkostollisten vanhempien rutkutus perhe-elämän rankkuudesta tuntuu vain huvittavalta.

Vierailija

Hahaa, on aina ihan parasta lukea katkerien kotiäitien kommentteja siitä, kuinka muilla on  helpompaa. Tämä päivittelyhän alkaa jo raskausaikana, kuinka helppoa on odottaa, kun ei ole taaperoa hoidettavana. Ja kun on vaan yksi lapsi, on niin lomailua koko oleminen että. Ja eipä se raskasta ole kahdenkaan kanssa, jollakulla kun on kolme. Ja neljä. Ja viisi. 

Uusi tilanne on aina uusi tilanne, muuttui arki sitten lapsen ollessa kuukauden tai vuoden. Tsemppiä Keltanokalle ja todellakin annat ystävien ja sukulaisten osallistua elämäänne, se kun ei taatusti ole heille taakka vaan ilo :)

Vierailija

Kyllä sitä yhden lapsen kanssa pärjää vallan mainiosti yksin. Ei ole tullut tilannetta, että tarvitsisi hoitoapua lääkärissä käynnin ajaksi :)

Keltanokka
Liittynyt14.2.2013

Heippa kaikki Vierailijat! Voi voi, en taaskaan puhunut tarpeeksi selvästi. Jäi siis mainitsematta, että tietenkään mikään ei yhden lapsen kanssa ole vaikeaa tai rankkaa. ;) Lisäksi unohdin mainita, että tukiverkostoa tarvittiin lähinnä siksi, että olen edelleen jalkapuoli. En voi esimerkiksi ulkoiluttaa koiraamme, ja siihen tarvittiin äitiä. Kaikista eniten tukiverkostoa tarvittiin siihen, että sain seuraa, kun jumitin kotona enkä päässyt ulkomaailmaan. Ei siis siihen, että _selviydymme_, vaan siihen että pysymme hyvällä mielellä. Eli aika extreme-tavoitteet oli kyllä asetettu.

En kyllä ihan oikeasti käsitä, miten te pärjäätte ison lapsikatraan kanssa ilman apuja, jos jotain yllättävää tapahtuu. Tai kyllähän kaikesta selviytyy, toki. Onneksi yleensä on aikaa harjoitella, ensin yhden, sitten kahden lapsen kanssa, eikä ihminen yleensä päädy ihan kylmiltään suurperheen vanhemmaksi. 

Pitää varmaan vielä sanoa, että toki olen hoitanut lastani ennenkin yksin, kuten Mieskin on. Tässä nyt oli kyse siitä, että ensimmäistä kertaa elämme juuri sellaista ns. normaalia arkea, mitä muut elävät usein heti vauvan synnyttyä. Että toinen tosiaan on poissa sen 11 tuntia päivittäin. Ei, se ei ole rankkaa eikä vaikeaa! Se on vain _erilaista_. Ja siitä - keltanokan eli ensikertalaisen näkökulmasta katsottuna - halusin kertoa. 

 

Vierailija

Tuntuipa hölmöltä (minustakin) lukea, kun äiti on nyt kokonaisen viikon ollut  yksin vastuussa lapsesta, jolla ikää 1 v, isän palatessa töihin. Ja apuun todellakin jo hälyytellään kälyä, mummoa, ystäviä, Muumi-videoilla katsellaan paha mieli ja illalla ei enää jaksaisi... Mitenkö pärjäämme me, jotka emme saa apua tai tukea yhtään keneltäkään ja lapsia on enemmän kuin yksi? Ja vieläpä se tieto, että kun tänään ei ole apujoukkoja tukena, eikä ole huomenna, ei ensi viikolla - - ja kun ei ne rahatkaan riittäisi, auto hajoaa ja julkisilla ihan tavallisten asioiden hoitaminen, postissa käynti tai ruokakauppa-asioinnit, vaativat järjestelynsä ja lapset mukaan.

Jaksaa, ja selviää, kun on pakko. Ja jos ei jaksa, niin mikä on vaihtoehto? Vetää itsensä narukiikkuun?

Ehkäpä yhden lapsen äiti, jolla on tukiverkostoa ja ystäviä sen miehen lisäksi, jaksaisi olla ymmärtäväisempi meille useamman lapsen äidielle, joilta tämä kaikki puuttuu  siinä vaiheessa, kun illalla ei todellakaan jaksaisi känkkäränkkää keneltäkään - ja väsyneenä karjuu pallo punaisena jostain sinänsä aika pienestä asiasta. Kun joskus ei vaan jaksa. Ja ei voi ajatella, että huomenna tulee mies työmatkalta. Tai soitan ystävän kylään kahville. Tai ajelen autolla terveysasemalle, ja joku toinen hoitaa lapsen.

 

Mutta tästä marmatuksesta huolimatta; hienoa, että kirjoittajalla on tätä tukiverkostoa, apua ja ystäviä, mies, kaikki hyvin ja asiat lutviutuu ilman, että meinaa uupua tai romahtaa. Silti joskus toivoisin, että te perheelliset tukiverkoston omistavat miettisitte hetken, millaista se OIKEASTI olisi, jos olisitte ihan täysin yksin lapsen tai lastenne kanssa.

Vierailija
Keltanokka

Heippa kaikki Vierailijat! Voi voi, en taaskaan puhunut tarpeeksi selvästi. Jäi siis mainitsematta, että tietenkään mikään ei yhden lapsen kanssa ole vaikeaa tai rankkaa. ;) Lisäksi unohdin mainita, että tukiverkostoa tarvittiin lähinnä siksi, että olen edelleen jalkapuoli. En voi esimerkiksi ulkoiluttaa koiraamme, ja siihen tarvittiin äitiä. Kaikista eniten tukiverkostoa tarvittiin siihen, että sain seuraa, kun jumitin kotona enkä päässyt ulkomaailmaan. Ei siis siihen, että _selviydymme_, vaan siihen että pysymme hyvällä mielellä. Eli aika extreme-tavoitteet oli kyllä asetettu.

En kyllä ihan oikeasti käsitä, miten te pärjäätte ison lapsikatraan kanssa ilman apuja, jos jotain yllättävää tapahtuu. Tai kyllähän kaikesta selviytyy, toki. Onneksi yleensä on aikaa harjoitella, ensin yhden, sitten kahden lapsen kanssa, eikä ihminen yleensä päädy ihan kylmiltään suurperheen vanhemmaksi. 

Pitää varmaan vielä sanoa, että toki olen hoitanut lastani ennenkin yksin, kuten Mieskin on. Tässä nyt oli kyse siitä, että ensimmäistä kertaa elämme juuri sellaista ns. normaalia arkea, mitä muut elävät usein heti vauvan synnyttyä. Että toinen tosiaan on poissa sen 11 tuntia päivittäin. Ei, se ei ole rankkaa eikä vaikeaa! Se on vain _erilaista_. Ja siitä - keltanokan eli ensikertalaisen näkökulmasta katsottuna - halusin kertoa. 

 

 

Menee asian vierestä mutta kerron: minä päädyin kyllä aivan ylllättäen suurperheen "äidiksi" tai "käytännön yksinhuoltajaksi".

Mies aloitti uuden työn ja oli paljon pois. Toinen lapsi syntyi. Perheeseemme muutti miehen edellisestä liitosta teini-ikäinen.

Eli kolmihenkisestä perheestä tuli yhden kuukauden aikana kertaheitolla viisihenkinen perhe ja mies poistui kuvioista työnsä taakse. Teini-ikäisestä ei ollut pienempien lasten leikittäjäksi, ei mikään pieni kotiapu, kuten monet luulivat, vaan oli täysin passattu ja täysin opastettava aivan yksinkertaisissakin asioissa.

Apua ei saatu, kysyttiin, vastaus oli aina ei. Maksulliseen ei ollut varaa.

En selvinnyt. En jaksanut.

 

Vierailija

Ei kai tämän tarkoitus ole olla mikään kisa, kenellä on rankinta. Ja jos haluaa lukea suurperheiden arjesta, kannattaa lukea sitten blogeja joita pitävät suurperheelliset.

Tukiverkkoja voi myös itse luoda, ei kaikilla tukiverkot ole sukulaisia. Kun itse tutustuu lapsiperheisiin ja tarjoutuu hoitamaan lapsia, voi itse saada omat lapset tarvittaessa tilapäisesti hoitoon kun tarve vaatii. Se edellyttää tosin sitä, että on itsekin valmis auttamaan muita.

Vierailija
Vierailija

Ei kai tämän tarkoitus ole olla mikään kisa, kenellä on rankinta. Ja jos haluaa lukea suurperheiden arjesta, kannattaa lukea sitten blogeja joita pitävät suurperheelliset.

Tukiverkkoja voi myös itse luoda, ei kaikilla tukiverkot ole sukulaisia. Kun itse tutustuu lapsiperheisiin ja tarjoutuu hoitamaan lapsia, voi itse saada omat lapset tarvittaessa tilapäisesti hoitoon kun tarve vaatii. Se edellyttää tosin sitä, että on itsekin valmis auttamaan muita.

Ei kukaan tästä kisaa rankkuudesta ole tehnytkään. Lähinnä hämmästyttää uusavuttomuus. Että yhden lapsen kanssa yksin (eikä edes yksin, olihan tukiverkosto auttamassa) muutama päivä ja huh, se jo uroteko. 

Tottakai, jokainen meistä on joskus saanut sen esikoisen ja kaikki on ollut uutta ja ihmeellistä. Ja tietenkin on mukava lukea, että kaikki on mennyt hyvin. Harvalla meistä molemmat vanhemmat voivat vuoden hoitaa yhtä lasta kotona, normaalisti se arki yksin vauvan kanssa alkaa jo synnäriltä kotiutumisen jälkeen. Myös silloin, kun kotona on monta pientä sisarusta hoidettavana. Kyllä tästä tekstistä valitettavasti sai sen käsityksen, että ilman tukiverkostoa olisi yhden lapsen hoitaminen ollut jo lähes mahdotonta. Ja kyllä -näin monen pienen lapsen kotiäitinä se tuntuu ihan käsittämättömältä.

 

 

Vierailija

Häh! Siis luulin että tässä pohditaan väsymystä kun on lapsen kanssa yksin yms. asioita mutta ethän sä ollutkaan lapsen kanssa yksin. Mulla on yksi vapaa ilta lapsen hoidosta viikossa jos sitäkään eli noin 2 tuntia omaa aikaa viikossa. Mutta positiivista kun on yhtä paljon lapsen kanssa kaksistaan kun itse olen niin oppii ottamaan sen joka paikkaan mukaan kun muuten ei pääsis.

Vierailija

Häh! Siis luulin että tässä pohditaan väsymystä kun on lapsen kanssa yksin yms. asioita mutta ethän sä ollutkaan lapsen kanssa yksin. Mulla on yksi vapaa ilta lapsen hoidosta viikossa jos sitäkään eli noin 2 tuntia omaa aikaa viikossa. Mutta positiivista kun on yhtä paljon lapsen kanssa kaksistaan kun itse olen niin oppii ottamaan sen joka paikkaan mukaan kun muuten ei pääsis.

Vierailija

Minä ymmärsin tekstin niin, että Keltanokka ei oikein voi tällä hetkellä kävellä ilman apuvälineitä, hänellä on iso koira, vauhdikas 1v lapsi, akuuttia asiaa terveyskeskukseen ja mahdollisuus saada apua sukulaisiltaan.

Hän ei vähätellyt kenenkään muun vaikeuksia eikä suurennellut omiaan. Kunnioittavasti pohti, kuinka vaikeammassa tilanteessa pyristelevät pysyvät järjissään ilman sitä tukiverkostoa. On varmasti onnellinen ja kiitollinen, että ovat saaneet yhdessä hoitaa esikoistaan. Ja se, että ovat saaneet olla paljon yhdessä kotona, on varmasti vaatinut taloudellisesti vaatimatonta elämäntyyliä. Ovat siis ansainneet tuon yhteisen vuoden omilla uhrauksillaan. Jos ette halua lukea tämän yksilapsisen perheen arjesta, älkää lukeko.

Älä välitä keljuista kommenteista Keltsi! Blogimaailma on omituinen. Kasvoton lyttäys on liian helppoa. En silti ymmärrä, miksi joku haluaa pahoittaa toisen mielen vaikka se helppoa olisikin. Vaikeampaa on levittää hyvää. Siihen tarvitaan enemmän ajatusta ja sydäntä.

p.s Minä ainakin arvostan sitä, että saatte lapsi&koira-arjen onnistumaan. Tuo kombo on oman kokemukseni mukaan ainakin haastavampi kuin lapsi&lapsi.

 

Vierailija

Halaus Keltanokalle! En ymmärrä, mitä syytä täällä on kenenkään hermostua, jos kerrot omista fiiliksistäsi sellaisina kuin ne ovat, aidosti ja rehellisesti. Eihän se tarkoita muiden eläemän rankkuuden väheksymistä, jos itse myöntää omat rajansa! Ja muistan itsekin vielä vuosien jälkeen todella hyvin sen, miltä tuntui ekan kanssa. Kun ei koko päivänä saanut Hesarin A-osaa loppuun, yöppäriä pois päältä tai tukkaansa kammattua, kun vauva känitti, halusi rinnalle, ei halunnut rinnalle, puklasi, kakkasi yli vaipan, ei suostunut nukkumaan, huusi mahakipujaan jne. Mutta mikä jännintä: toisen ja kolmannen lapsen kohdalla elämän rankkuus EI lisääntynytkään: ihan yhtä poikki ja tukka sotkussa olin heidänkin vauva-aikanaan, mutta koettu fiilis pysyi vakiona, vaikka lapsosia oli tuplaten tai triplaten ja isommat vetivät omaa showtaan samaan aikaan, kun vauva vaati syliä ja rintaa jne... Enkä sano, että näin kaikilla menisi, mutta meillä meni...

Keltanokka
Liittynyt14.2.2013

Ymmärsitte tismalleen oikein, Vierailijat 15 ja 16. Kiitos myös kannustavista sanoistanne. Jatketaan tästä! Tsemppiä myös muille kunkin elämäntilanteen vaatima määrä. ;)

Vierailija

Jopa tuli taas ihme kommenttia ihmisiltä. Kateuksissaanko pitää kirjotella tommosia? Aina löytyy joku jolla on vaikeampaa.. 

Kyllä ittelläki hirvittäis jalkapuolena vetää arkea yksin, mutta onneksi se sit meni hyvin teillä. Ja vielä mukavempi ettei tarvinu ressata kun sait apuja. :)

Itte tässä mietin omaa tulevaa arkea reippaan ja uhakkaan kolmivuotiaan ja pienen vauvan kanssa. Toivottavasti meillä menee hyvin. :)

Blogiarkisto

2013
2012
2011