Olen luonteeltani melkoinen tehosuorittaja, enkä oikein osaa rentoutua ennen kuin päivän hommat on hoidettu. Tyypillinen ”ensin työ, sitten huvi”-ihminen.

Vauva on opettanut minulle pysähtymisen taitoa. Kun pieni ihminen tuijottaa minua silmiin ja yhtäkkiä väläyttää valtaisan hymyn, jätän kotihommat omaan arvoonsa. Ja kun tyttö haluaa jutella (”ööööörgh, glrrrreh”), pysähdyn. Tämä on ainutkertaista, näistä hetkistä on otettava kiinni! Kohtahan se jo puhuu ja muutaman vuoden päästä kiroilee.

Samalla läsnä on riittämättömyyden tunne. Aina voisi keskittyä vielä enemmän vauvaan, sulkea television, jättää lehdet lukematta. Aina voisi keksiä enemmän kivoja leikkejä ja tarjota parempia virikkeitä. Tuon tunteen otaksun myös voimistuvan, kun elämän vaatimukset ihan oikeasti lisääntyvät; nythän minun ei tarvitse kuin syöttää ja vaipattaa ihanaa vauvaa, jutella, pitää sylissä ja olla turvallinen. Tästä selviytyy Keltanokkakin.

Kunhan menen taas töihin ja on enemmän kiire, ja kunhan lapseni kohtaa maailman vaarat joilta en voi häntä suojella, olen varmasti riittämättömyyden kurimuksessa 24/7. Ja siihen on vain totuttava. Pitää yrittää uskoa, että riittää että yrittää parhaansa.

Virikkeistä puheen ollen: Maija on löytänyt lelujen ihanuuden. Tähän asti hän on viihtynyt parhaiten katselemalla isin karvaista ja äidin vähemmän karvaista naamaa, mutta nyt leikkimatolla hengailukin alkaa olla tosi jees. Maija tuijottaa värikkäitä pehmoisia otuksia yläpuolellaan ja mätkii niitä selvästi tarkoituksella päin pläsiä. Kohta Mies hommaa sille nyrkkeilysäkin. Saakohan nyrkkeilyhanskoja noin pieniin tassuihin?


Maija 2 kk

Kommentit (1)

saku

Meilläkin pohditaan usein, annetaanko tarpeeksi virikkeitä, mutta toisaalta koitetaan psyykata siihen, ettei ole varmaan hyväkään olla koko ajan vieressä, vaan antaa vauvelin itse rauhassa tajuta ja kokeilla juttuja, kyllähän se pikkuinen osaa sitten sanoakin, kun kaipaa seuraa :)

Blogiarkisto

2013
2012
2011