Kun lapsi on kasvanut pienestä kääryleestä isoksi käveleväksi ja tahtovaksi ihmiseksi, se on samalla alkanut ymmärtää valtavasti puhetta. Sitä mukaa on kasvanut motivaationi selittää sille asioita ja opettaa sanoja. Se nimittäin oppii tunnistamaan niitä hetkessä. Selvästi on otollinen aika opetella.

Mietin silti usein, puhunko tarpeeksi ja oikein lapsellemme. Jo vauva-aikana lukemissani oppaissa hoettiin, kuinka tärkeää on jutella vauvalle ja selittää mitä ympärillä tapahtuu. Tietenkin juttelinkin, mutta välillä turhautti. Eihän se kuitenkaan vielä mitään ymmärrä. 

Koska olen ylitunnollinen suorittajatyyppi, toteutin oppaiden ohjeita kirjaimellisesti. Saatoin selostaa vaunuissa makaavalle tyypille kaiken ympärillä tapahtuvan, vaikka tiesin, että se ei ensinnäkään näe vällyjen pohjilta ympärilleen eikä toiseksi ehkä ole kauhean kiinnostunut Alepan mainostelineistä ja lumiauroista.

Epävarmuudessani pähkäilin alati sitä, puhunko nyt oikealla tavalla ja oikeita merkityksiä välittäen. Tyyliin "tuossa menee mies (oho, liikaa sukupuolen korostamista?) tai siis aikuinen henkilö tien yli, ja tuolla kävelee hauva (liian lapsekas ilmaisu?) eli koira tädin (eiku ei saa sanoa tädiksi, se ärsyttää) tai siis aikuisen naisen kanssa" ja sitä rataa.

Kuulostaa naurettavalta idiotismilta, tiedän. Samaa epävarmuutta koen vieläkin monissa asioissa, ja haluan sen tunnustaa - ehkä keltanokkavanhempia yhdistää tämä päänsisäinen itsearviointi ja -moittiminen. Jatkuuko se vielä toisen ja kolmannenkin lapsen vauva-aikana? Vai onko silloin edes aikaa miettiä ylipäänsä mitään?

Ehkä pitäisi vain unohtaa kaikki pedagoginen pohdinta ja vetää maalaisjärjellä, fiiliksellä ja oman tunteen ja temperamentin mukaan. Olla hiljaa kun ei puhututa ja jutella kun on asiaa.

Me vain emme ole Miehen kanssa kauhean puheliaita. Kun rentoudumme, keskustelemme paljon ja rauhassa, mutta silloin kun on aika toimia (kuten pukea, pakata tavarat ja lähteä liikkeelle) vaikenemme ja keskitymme tehtäviin. Etenkin jos olen stressaantunut ja on kiire, unohdan kertoa muille ihmisille mitä haluan tai tarvitsen. Silloin unohdan myös puhua lapselle. Tulee kiskottua haalaria sen päälle ja mutistua jotain epämääräistä kuten "noni, äläs nyt, noh, kato ku nyt pitää, äiti laittaa tän ja, äh!" Lapsiparka ei ymmärrä mitä äiti ähisee.

En myöskään ole kovin lennokas jutuissani. En keksi mitään hauskoja tarinoita ja leikkejä, vaan tarkkailen vain lapsemme touhuja ja otan osaa jos osaan. Jos todella seuraisin luonnettani, heittelisin laiskan lakonisia kommentteja jonnekin väliin ja pörröttäisin pienen ihania hiuksia. Yritän kuitenkin osallistua paremmin nimeämällä esineitä ja juttelemalla kirjojen otuksista. Välillä se on hauskaa ja luontevaa - etenkin kun luettava kirja on Muumeja tai muuta ihanaa - ja välillä vain haukotuttavaa.

Johtunee koulutustaustastani (FM pääaineena suomen kieli), että pahimmillaan pähkäilin jopa oikean subjektin valintaa lauseissa. Että sanonko "äiti laittaa ruokaa ja Maija syö" vai "minä laitan ruokaa ja sinä syöt" vai "mä laitan ruokaa ja sä syöt". Että onko älytöntä puhua itsestään ja lapsesta kolmannessa persoonassa, pitäisikö käyttää pronomineja, ja entä se puhekielisyys sitten! Onneksi tämä ahdistus loppui nopeasti. Päädyin siihen, että monipuolisuus on hyväksi. Nykyään äiti laittaa safkaa ja iso kakkamasiina syö, ja toisinaan taas minä kokkaan ja sinä pikkuinen nappisilmä vedät sen sapuskan masuusi jos tahdot.

Kommentit (3)

Vierailija

Muistan parikin kertaa ihmetelleeni, miksi äiti puhuu n. 5-vuotiaalle lapselleen kirjakieltä. Minusta täydellistä ääliömäisyyttä. Kirjakieltä opitaan kirjoista, puhekieltä puhetilanteissa. Voisin myös kuvitella, että jos pysyttäydytään kirjakielessä, myös ilmaisutyyli kapenee. Ja varmaan myös tunneskaala. Miten ihmeessä esimerkiksi suututaan kirjakielisesti?

Ehkä kirjakielityypit ovat myös sitä mieltä, että suuttuminenkaan ei kuulu asiaan, koska orrektilla kielellä pitää myös käyttäytyä korrektisti.

Blogiarkisto

2013
2012
2011