Vauvan syntymän jälkeiset viikot olivat meillä kummallisia. Olimme vauvaonnesta sekaisin, pärjäsimme tulokkaan kanssa yllättävänkin hyvin, mutta keskenämme riitelimme enemmän kuin koskaan. Jälkeenpäin katson silloisia meitä ymmärtäen ja lempeästi; mehän olimme aivan poikki, uudesta elämästä hämmentyneitä ja siksi hukassa.

Nyttemmin olen myös ymmärtänyt, mistä useimmat riidat johtuivat. Minä olin kasannut mieleeni odotuksia siitä, mitä Mies vauvan syntymän jälkeen olisi ja tekisi. Että hän yhtäkkiä kantaisi vastuun kaikesta kodin hoidosta, ulkoiluttaisi koiran, passaisi meikäläiselle gourmet-ruokaa eteen, loisi täydellisen intuitiivisen suhteen vastasyntyneeseen ja, niin no, kirjoittaisi siinä ohessa sen lopputyönsä valmiiksi. Ihan kohtuulliset vaatimukset, eikö. Hommassa oli unohtunut vain yksi asia: En ollut puhunut kuvitelmistani Miehelle mitään.

Kun vauva sitten syntyi, minä vajosin joksikin aikaa baby blues -mutaan. Siinä surkeudessa rypiessäni näin Miehessäkin vain vikoja – kuinka hän ei taaskaan muistanut (”eli viitsinyt! Ei välittänyt!”) viedä roskista tai lukenut ajatuksiani ja tarjoutunut keittämään kahvia. Olin pettynyt ja katkera ja syyllistyin ajoittain lapselliseen marttyyri-itkuiluun. Väsymykseltäni en nähnyt, että Mies kävi läpi omaa baby bluesiaan ja oli itsekin kaikesta uudesta sekaisin.

En myöskään tajunnut, että jos mies vihaa imurointia ennen lapsen syntymää, hän varmasti vihaa sitä myös lapsen syntymän jälkeen. Lapsi muuttaa paljon muttei kaikkea.

Kun nyt seuraan esikoistaan odottavien ystävieni elämää, haluaisin antaa yhden neuvon: Puhukaa odotuksistanne. Puhukaa siitä, miten haluaisitte esimerkiksi kotitöiden jakautuvan lapsen synnyttyä, neuvotelkaa, antakaa lupauksia – mutta vain sellaisia, jotka pidätte. Muistakaa, että kaikkea ei voi ennakoida ja alustavat suunnitelmat ovat vain alustavia suunnitelmia. Sovituista asioista pidetään yhdessä kiinni tai sitten niistä neuvotellaan uudelleen, jos tilanne niin vaatii.

Älkää tehkö niin kuin muut odottavat tai niin kuin on muotia tehdä – tai niin kuin on aina teidän suvussa tehty. Jos teille sopii se, että isä paiskii ylitöitä ja äiti hoitaa kodin ja lapsen, tehkää niin; ei kotiäitiys tarkoita alistumista miehisen yhteiskunnan armoille, vaan voi olla naisen oma, palkitseva valinta. Jos taas teistä on parempi, että isä pääsee hoitamaan lasta ja kotia yhtä paljon tai enemmän kuin äiti, järjestäkää se mahdolliseksi. Jos äidin vointi on hyvä, voi hän ehkä mennä töihin piankin lapsen synnyttyä.

Muistakaa kuitenkin myös se, että viime kädessä vauva päättää. Jos hän ei kerta kaikkiaan suostu juomaan maitoa pullosta, äidin on parempi pysytellä lähettyvillä ensimmäiset viikot ja kuukaudet. Toiset vauvat viihtyvät aluksi vain sylissä, jotkut vain äidin sylissä, ja niin se vain on. Se ei tarkoita, että isässä (saati vauvassa) olisi jotain vikaa tai että vauvaa pitäisi karaista irrottautumaan äidistä. Se tarkoittaa vain, että äidin syli on nyt hetken aikaa varattu, ja isän täytyy ottaa vähän lisähommia harteilleen.

Kun oma arkemme asettui vähitellen uomiinsa, ilmapiirikin rauhoittui. Löysimme jouhevat tavat toimia, jakaa tehtäviä ja mahdollistaa molemmille myös omaa aikaa. Neuvottelimme kotityöt uusiksi, ja sen jälkeen ei niistä ole tarvinnut vääntää. Hankimme myös tiskikoneen. Parisuhdeonnellisuus pompahti kerralla monta pykälää ylöspäin.

Olen itse viisastunut vahingosta. Jos joskus saamme toisen lapsen, suhtaudun ensikuukausiin rennommin. En oleta, että Mies muuttuu kotisupersankariksi. En yritä suorittaa lapsivuodeaikaa täydellisesti. En vaadi vauvaa antamaan minulle vapautta enkä toivottavasti ahdistu hänen riippuvuudestaan – nyt kun tiedän, että se kaikki muuttuu nopeasti. Yhtäkkiä se vasta tänne syntynyt konttaakin jo nauraen karkuun.

Kommentit (5)

Jossu

Kyllä, tiskikone pelastaa parisuhteen!! ;D Meillä sen teki myös uusi loistava, hieno, kaunis, näppärä ja paras imuri!! Inhosimme molemmat ennen imurointia, mutta nykyään lähes tappelemee siitä kumpi meistä saa imuroida!! :D

Jossu

Lähti liian aikaisin tuo viestini...

Meillä imuritaisteluihin osallistuu kyllä nykyään tuo taaperokin.

Nyt kun pojasta on tullut tuollainen vauhtitaapero tosissaan välillä haikeana muistelen niitä vauva aikoja. Sitä pientä tuhisevaa pakettia joka nukkui sylissä ja jolle ei kelvannut mikään muu kuin äiti. Joskus ihan pitää miettiä että kuka tuo näppärä, puhelia ja reipas poika on joka meille on muuttanut... tavattoman ylpeä olen pojasta, mutta kyllä aika kuluu ihan liian nopeasti! :D

keltanokanhautomo

Jossu, pitää harkita tehoimurin hankintaa. Paraskaan imuri ei kuitenkaan poista sitä ongelmaa, että tilat ovat ahtaat, huonekaluja joutuu siirtelemään, ja vauva yrittää syödä imurinjohtoa. Tai no, johdoton robotti-imuri ehkä?

Jossu

No joo, ei se imuri täälläkään poistanut sitä tilanahtautta tai sitä että huonkaluja täytyy siirrellä imuroidessa... Suurin muutos ihan todellisuudessa on varmasti se että nyt jopa kissankarvat lähtee sohvasta kerta imuroinnilla. Ei tarvitse moneen kertaan samasta kohtaa ottaa. Meillä kun kummallekkin taisi tympeitä olla se että edellisen imurin kanssa sai samasta kohtaa ottaa moneen kertaan kun imuteho ei ollut meidän eläinperheeseen riittävä...

Blogiarkisto

2013
2012
2011