Aiemmin Vuoden mutsi -kyselyssä en oikein osannut sanoa, mikä perhe-elämässä olisi vaikeinta. Mikään ei ollut tuntunut kovin hankalalta. No nyt osaan.

Vaikeinta ikinä on olla puuttumatta tilanteeseen, jos vauva itkee Miehen sylissä eikä rauhoitu. Ihan periaatteesta olen alusta asti pyrkinyt siihen, etten sanallakaan kajoaisi Miehen tapaan hoitaa lasta. Uskon, että paras tapa vieroittaa puoliso vauvanhoidosta (tai kotitöistä tai mistä tahansa) on se, että neuvoo ja kommentoi ja korjaa ja naureskelee tai sättii vieressä. Ihmekös se sitten on, jos mies luovuttaa homman sen (muka) paremmin tietävän käsiin pysyvästi ja siirtyy autotallin puolelle.

Tämä taitaa olla yleinen kipupiste perheissä: toinen vanhemmista on lapsen kanssa enemmän tai on muuten kokeneempi, tietää tai luulee tietävänsä paremmin, osaavansa enemmän. Ja siksi kokee tarvetta neuvoa, vaikka parempi olisi antaa toisen oppia itse, löytää omat ratkaisunsa ja tapansa tehdä.

Tärkeämpää kuin pikku yksityiskohdat vauvanhoidossa on, että molemmat vanhemmat yleensäkin hoitavat, tekivät he sen millä tyylillä tahansa. Vauvaahan ei häiritse se, jos isi pukee sukat väärinpäin tai lätkii talkkia vähän reilummalla kädellä. Kunhan rakastaa ja hoivaa.

Näin minä ajattelen ja sen mukaan olen yrittänyt toimia. Ja kaikki meneekin hyvin niin kauan, kunnes iskee vauvan iltaväsymysitku. Ja se yltyy. Ja Mies tekee kaikkensa, juttelee ja kääntelee ja kanniskelee ja laittaa Eurosportin päälle, mutta vauva huutaa, pää punaisena ja kyyneleet valuen se itkee. Sen alahuuli tärisee törröllään ja silmät puristuvat viivoiksi. Ja jos minä olen tähän asti vielä kyennyt hillitsemään itseni neuvoineni, itkenyt myötätuntoitkua hiljaa toisessa huoneessa, niin kohta napsahtaa, en vain kestä enää. On pakko saada vauva omaan syliin. Ja ahdistuneessa mielessäni kuvittelen, että neuvoni olisivat estäneet tätä tapahtumasta, minä olisin tiennyt paremmin, olisin osannut. Eikä se kuitenkaan edes auta. Vauva ei rauhoitu sylissäni eikä keinoillani, mutta minä tyynnyn, kestän itkua paljon paremmin nyt, kun voin hyssyttää ja yrittää auttaa.

Joskus huomaan heijaavani maitotölkkiä tai pyykkikasaa, jos vauva itkee toisen sylissä. Se auttaa, minua. Jälkeenpäin en voi ymmärtää, miksi tilanne oli niin sietämätön. Eihän vauva itkemisestä traumatisoidu, kun on sylissä ja tuntee, että häntä yritetään auttaa. Ja Mies on ihan rauhallinen, ei hän hermostu itkusta eikä koe ahdistusta. Viilipytty. Minä vain en kestä. Kai nämäkin on näitä luontoäidin hommia: emo ei vaan voi olla välinpitämätön poikasensa huutaessa. Muuten jäisivät pennut oman onnensa nojaan, kun emo lakkaisi tyynen keskittyneesti varpaankynsiään.

Kommentit (5)

mamma1

Hei! Tämä teksti herätti minussa paljon ajatuksia!tunnen todella huonoa omaatuntoa siitä, että juuri MINÄ tunnustan olevani sellainen äiti joka menee isän vaipanvaihdon-ja/tai siivouksen väliin ja neuvon ja pistän nokkani joka hemmetin väliin ( pelkään vaan että lapsi kokee toisenlaisen kuin äidin käsittelyn inhottavana) :D itseänikin oikein ärsyttää tilanne, mutta en voi sille mitään. Usein lapsemme on itkenyt ja kiukutellut jos isi vaihtaa vaippaa vaikka sen ihan hyvin on tehnyt ja siihen minun on pakko puuttua vaikkei varmaan pitäisi :D Tämä teksi sai mut tosiaan ajattelemaan asiaa ja voisin kokeilla tehdä neuvojesi mukaan ja katsoa josko mieskin haluaisi osallistua enemmän :) ps. sulla on mahtava blogi!

Rouva X

Hmm... minäkin taidan syksyllä löytää itseni hyssyttelemässä jotain pehmonallea oven takana ;) Voin jo hyvin aavistaa, että näin se tulee menemään meilläkin, sillä minä oon meidän perheen päällepäsmäri ihan kaikessa :/ Ja tarkkakin vielä, joten voin myös nähdä itseni marmattamassa, että nää vaipat ei ole ollenkaan oikeessa laatikossa, ja bodytkin väärin viikattu... Voi mies parkaa jo nyt.

Mutta vetoan myös luontoäitiin! Minkäs me emot sille voidaan... Täytyy yrittää selittää tätä miehellekin sitten :)

keltanokanhautomo

Mamma1, minäkin kuvittelin että vauva jotenkin tarvitsee juuri sellaista hoivaa johon äidin kautta tottuu. Mutta muistaakseni mm. Jari Sinkkonen on sanonut, että lapselle on nimenomaan hyödyksi kokea äidin ja isän erilaisuus. En muista asian psykologista perustaa, mutta niin se oli, että on nimenomaan tärkeää että isä hoitaa omalla tavallaan. Pitääpä etsiä asiasta lisätietoa.

Rouva X, tsemppiä! Yritetään kovasti jättää ne turhat marmatukset, etteivät puolisomme astu takavasemmalle vauvanhoitopuuhista. On muuten aivan ihanaa nähdä, miten isän ja vauvan välille syntyy ihan omanlaisensa suhde, jossa on erilaiset vitsit ja hellät hetket kuin äitisuhteessa. :)

Sonja09

Olen periaatteessa aivan samaa mieltä siitä, että äidin pitäisi välttää liikaa kommentointia miehen tavasta hoitaa lasta. Meillä vaan "miehen tapa" tarkoittaa esimerkiksi sitä että vauva huutaa naama punaisena vieressä kun isä lukee lehteä kaikessa rauhassa. Ja kun minä säntään kiukkuisena paikalle kun en taaskaan saanut pestä hampaita ilman kärsimystä, mies siteeraa ammatttilaisia ja sanoo että isällä saa olla erilaiset tavat hoitaa lasta kuin äidillä. Ja mutisee jotain äitihormoneista. Aaagh!

keltanokanhautomo

I feel you, Sonja09! Kuulostaa kurjalle. Ja tuossa tilanteessa kyllä saakin neuvoa. Aika montaa asiantuntijaa voisi siteerata siitä, että pienen vauvan itkuun on vastattava. Että tärkeintä on, että vauva tajuaa tulleensa huomioiduksi, vaikkei itkun syy edes selviäisi. Tsemppiä sinne!

Blogiarkisto

2013
2012
2011