Meillä saa piirtää seiniin.

"Mä en ainakaan halua silleen neuroottisesti varoa kaikkea likaa ja bakteereita". "Jotkut on ihan hysteerisiä siitä karieksesta!" "Ihme neuro-äiti sekin."

Näin olen itse puhunut ja muiden äitien ja isien kanssa jutellut, tunnustan. Etenkin äitiyden alkuvaiheessa, kun hain omaa tapaani olla äiti, peilasin sitä helposti muihin. Toisten tapa tuntui usein liian pikkutarkalta, joidenkin taas välinpitämättömän höllältä. Neuroottiseksi oli helppo leimata ihminen, joka hinkkasi lapsen käsiä desinfiointiaineella harva se hetki tai joka nyppi lattialta olemattomia, potentiaalisesti vaarallisia roskia.

Ystävän vauvajuhlissa menneellä viikolla tuli puheeksi armollisuuden käsite. Kannustimme tulevaa äitiä olemaan armollinen itselleen, jättämään toisarvoiset asiat vauvavuotena sivuun ja keskittymään läsnäoloon. Kerroimme toisillemme siitä, miten kullakin on omat ns. neuroosinsa, pakonomaiset tavat, joissa ei oikein ole järkeä. Tavat, joiden noudattaminen on itselle tärkeää ja noudattamatta jättäminen tuo huonon omantunnon tai ahdistuksen. Samalla ne ovat tapoja, joita muut pitävät aika käsittämättöminä. Neuroäitejä joka puolella. 

Niinkuin nyt minä. Olen neuroottisen kiinnostunut ruoka-asioista. Paasaan sokerin haitallisuudesta ja pidän lapseni kaukana siitä. Koen epäonnistuvani sinä päivänä, kun syötän lapsellemme valmisruokaa tai tungen sille suklaapalan suuhun vaientaakseni kitinän. (Näin ei ole vielä käynyt, korostan - ja tajuan itsekin miten hassu olen.) Järjen tasolla ymmärrän, ettei kumpikaan teko olisi epäonnistumisen merkki, mutta tunne kertoo toista.

Ja jollekin toiselle se tärkeä asia on siisteys. Yksi äiti kertoo, miten on lapsuuden kodissaan oppinut jatkuvaan siivoamiseen, rätti kourassa kulkemiseen. Että tuolinjalkojakin tulee vahdittua ja lähmät niistä pyyhittyä. (Ja minulle kun ei ole tullut mieleenkään!)

Huolenaiheet ja pakkomielteet myös muuttuvat. Aiemmin en oikein ymmärtänyt sitä kariespelkoa, mutta oman lapsen saatuani alkoi kummasti kiinnostaa. Nyt olen juuri se hysteerikko, joka toivoo, ettei kukaan vain anna omaa lusikkaansa lapselleni. Pöpöjä!

Lievä bakteerikammo iski myös siitä matkaripulista, josta lapsemme pitkään kärsi. Jonkun lukijani mielestä olinkin häpeällisen vastuuton, kun altistin lapsen Egyptin vaaroille. Joku toinen olisi epäilemättä pitänyt minua neuroottisen ylisuojelevana, jos en sitä olisi uskaltanut tehdä.

Mutta miten oppia armollisuutta? Miten höllätä otetta niissä asioissa, joilla ei oikeasti ole niin väliä? Millä sitten on väliä - ja mistä ne asiat tunnistaa? 

Kommentit (10)

Vierailija

Minulla oli kariesneuroosi, tunnustan. Ja olisin ihan oikeasti voinut kuristaa kälyni, kun hän meni syöttämään kaksivuotiastamme omalla lusikallaan. Sen sijaa koiran ohimennessään antama lipaisu suulle ei tuntunut yhtään miltään, vaikka ihan ehdointahdoin en niin olisikaan antanut tehdä. Ja einesruokaneuroosi löytyy edelleen, vaikka lapset ovat jo 11 ja 13. Ei eineksiä meille, kiitos!

 

Sen sijaan minäkin kyllä ihmettelin sitä Egyptiin menoa noin pienen kanssa - tuntuu, että yksi jos toinen tuttava on saanut jonkun mahapöpön siellä. Ihan aikuisiakin siis. Jotenkin lasten kanssa matkustamista miettii ihan toisella tapaa, pienten sairastaminen on niin ikävää. Ja vaarallistakin - sairaalat ja lääkäriasematkin ovat varsinaisia pöpöpesiä.  Tiesitkö, että jos siellä joutuu hoitoon, joutuu suomalaisessa sairaalassa eristykseen?

 

Vierailija

Edelliselle kirjoittajalle tiedoksi, että kyllä ihan suomalaisia pikkulapsia jopa asuu kehitysmaissa. Eräs ystäväni synnytti vauvan kehitysmaassa, siinäpä jollekin kauhisteltavaa.

Vierailija

Eihän lasten kanssa voisi tehdä mitään, jos kaikkea pelkäisi! Härreguud... On niitä vatsapöpöjä Suomessakin. Ei kannata kauppaankaan mennä, päiväkodeista puhumattakaan. Ja siis eihän siihen kariekseen meidänkään ikäpolvi ole kuollut. ihan oikeesti, oman järjen käyttö sallittu! Musta tuntuu että mä ite aloin voimaan paljon paremmin, kun lopetin turhista asioista stressaamisen. 1- ja 3-vuotiaiden kanssa saisi oman elämän kyllä helposti piloille, jos alkaisi kaikkea stressaamaan ja murehitmaan. Mä en todellakaan käännä päätäni pois jos omat lapset tulevat suulle suukottamaan. Ei me tietty mitään kielareita vedetä, sen ne saa hoitaa sitten aikanaan muiden kanssa. Tuleehan niitä pöpöjä sitten joka tapauksessa joskus!

KERRAN TÄNNE VAIN PÄÄSEE (kai?) ! Nauttikaa ihmiset elämästä, lasten kanssa ja ilman. Mun mielestä on mahtavaa jos on mahdollista viedä lapset reissuun. Se nyt on voi voi jos sieltä sattuu saamaan jonkun pöpön. Voi tehdä vaan hyvää vastustuskyvylle. 

Ja mitä sillä on väliä, mitä toiset sanoo tai kelaa?! En mä ainakaan elä täällä muita mielistelläkseni. Maalaisjärki kehiin. Hyvä sydän, korkea moraali ja kapina.

 

Vierailija

No joo, jos asut kehitysmaassa, teet luultacasti ite ruuat. Tai sit sulla on joku kokki/lastenhoitaja, jos oot expattina siellä. Mutta noissa lomahelveteissä et pääsekään vahtimaan sitä ruuanlaittoa.

 

Olin iste Niilin risteilyn jälkeen 2,5 viikkoa Auroran sairaalassa lavantaudin takia. Eikä hajuakaan, mistä se tuli! Sen kokemuksen jälkeen en veisi omia muksujani sinne.

Vierailija

olin ennen neuroottinen . mutta kun sain vammaisen lapsen unohdin- pääasia, että selviää

Vierailija

Minulla on myös kariesneuroosi. Siksi en mm. vie lastani hoitoon isovanhemmilleen koska tiedän että he syövät samalla lusikalla,  haukkaavat keksinpalasia vauvalle jne.  Muissa asioissa en ole niin tarkka. Meillä syödään purkkiruokaa koska pakastinta ei ole, en jaksa välttämättä ulkoilla joka päivä ja olen antanut maistella jäätelöä. 

Vierailija

Karieskammo täälläkin. Mulle paljastui pari viikkoa sitten, että mies on useamman kerran putsannut vauvan tutin omassa suussaan. Meinasin räjähtää siihen paikkaan ja vieläkin kuohuttaa. (Sillä ei ole mitään merkitystä, ettei miehellä ole tiettävästi koskaan ollut reikiä hampaissa..)

 

Roskien ja muiden tuhrujen kanssa olenkin yllättävän rento. Sieltä vaan lattiaa nuoleskelemaan, vastustuskyky kasvaa! Jänniä juttuja.

Vierailija

Minäkin olen neuroottinen. Eikä haittaa. Kaiken näkönen knööli nenässä tai korvan aukolla poistetaan välittömästi :D (Ja ei, en työnnä korviin mitään vaan kaivelen siitä aukolta pois ;P )  Saan usein pitkiä katseita ja joku joskus kommentoikin mutta ei jaksa kiinnostaa. Lapsetkin on jo oppineet tulla äidille knöölin poistoon tai käyvät niistämässä ettei tartte rönkkiä nenää ruokapöydässä tai muuallakaan. Häpeäkseni myönnän etten kammoa mitään enempää kuin lasta jolla valuu räkä suuhun asti eikä kukaan tee asialle mitään. Suuri asia mulle pieni jollekkin muulle :)

Keltanokka
Liittynyt14.2.2013

Mahtavaa lukea, kuinka muutkin löytävät itsestään omat neuroosi-kipupisteensä - ja osaavat vielä nauraa niille. :)

 

Blogiarkisto

2013
2012
2011