Aamulla Maija sai pelata ihan pikkuisen enemmän kuin yleensä.

Vauva-ajan yöheräilyt ovat muisto vain, ja nykyisin kokonainen yö ainakin yhdeksän tunnin unineen on Maijalla ennemmin sääntö kuin poikkeus. Aikoihin ei Maija ole valvottanut öisin, ellei ole juuri sairastunut flunssaan. Siksi tulin ällikällä lyödyksi, kun Maija alkoi huutaa viime yönä puoli kahdelta - eikä lopettanut kukkumista ennen kuin joskus aamuviideltä. 

Ensin en oikein ymmärtänyt, mistä oli kyse. Lapsen otsa ei tuntunut kuumalta, nenä ei tuhissut, ilme ei ollut kipuinen. Nälkä ei voinut olla, vettä tarjosin, vaipankin vaihdoin vaikka tiesin sen olevan hyödytöntä. Mielessäni kävi kamala ajatus siitä, että tämä olisi viivästynyt reaktio tutista vieroittamiseen; näin mielessäni loputtomat öiset tunnit, joina surisimme metsään jääneitä tutteja. Mutta ei, tuteista tyttö ei puhunut mitään. Isiä ja koiraa kyseli lohdukseen. Mutta mikä sitten vaivasi?

Jäin lapsen huoneeseen patjalle kun huomasin, ettei rauhoittumisesta olisi muuten toivoakaan. Hetkeksi Maija aina kävikin makuulle, mutta ponnahti pian taas itkuisena pystyyn. Ja vihdoin osoitti mikä oli ongelma: ulkona pauhaava Seija-myrsky piti niin kamalaa meteliä, että lapsiparkaa pelotti - tai ärsytti, en ole varma. Ainakaan uni ei tullut.

Koska asumme kaksiossamme enää muka-hetken (eli reilut kaksi kuukautta), emme ole remontin jälkeen viitsineet asennella turhia asioita seinille - esimerkiksi nyt vaikkapa verhoja. Siitä johtuen Maija paitsi kuuli myrskyn pauhun myös näki, kuinka puut riepoivat tuulenpuuskissa ja sade vihmoi. Ei vissiin ainakaan parantanut unifiiliksiä.

Valvoskeltuamme pari tuntia minua alkoi huikoa vietävästi. Ja vaikka tiesin, ettei lasta kannata totuttaa palveluun yöaikaan, kysyin huikoiko Maijaakin. No huikoi. Niinpä me rikoimme kaikkia sääntöjä ja hiippailimme yöpaidassa ruokapöytään. Minä vetelin makaronilaatikkoa ja Maija banaania, neljältä yöllä. Jotakin hassua ja retkimäistäkin siinä oikeastaan oli.

Syömisen, uuden iltasadun ja vielä melkein tunnin valvoskelun jälkeen me sitten nukahdimme. Aamulla tunne oli kummallinen, kuin olisi ajassa taakse palannut. Niihin öihin, kun pieni käärö imi minusta maitoa parin tunnin välein. Kun väsytti valtavasti, muttei liikaa sitten kuitenkaan. Kun yön pimeydessä hereillä olimme vain me, yösyöpöttelijät.

Kommentit (4)

Kaisa Jaakkola
Liittynyt29.8.2013

Ihana teksti :) Olet hyvä kirjoittaja! Tuntui että ihan silmissäni näin kaksi yöpukuista yöllä ruokapöydän ääressä :)

Vierailija

Silti mä en tajuu miks kaikista tavisasioista pitää kirjottaa. Ettekste saa tarpeeks huomioo kun kaikki asiat pitää jakaa netissä?

Yks käpy

Vierailija

Eri mieltä kuin edelliset: kiva kun kirjoitat kaikesta ihan tavallisestakin!

 

Kun pääsee hyvin nukuttujen öiden makuun, tuntuu yksittäiset yöheräämiset taas ihan hirveiltä. Sitä miettii, että miten sitä sen vauva-ajan oikein jaksoi. :)

 

Meillä tyttö nukkui huonosti koko vauva-ajan yksivuotiaaksi asti. Sen jälkeen alkoi ihana kokonaisten yöunien vaihe, joka kesti kaksivuotiaaksi saakka. Sitten alkoi uhma ja vauhdikkaitten unien näkeminen sekä uusi äitiin takertumisvaihe, ja taas meillä on heräilty puolisen vuotta. :)

 

Mutta viisi lasta kasvattaneen isoäitini omalle äidilleni antama neuvo pitää minut hyvällä mielellä asian suhteen: Niillä nyt vaan on niitä "vaiheita".

Blogiarkisto

2013
2012
2011