Hetki ja ikuisuus sitten.

Ystävä sai ensimmäisen lapsen. Pitelin viikon ikäistä otusta sylissäni ja ihmettelin, miten pieni se on. Ja miten siitä ei ole kuin reilu vuosi, kun Maija oli samanmoinen. Katselin tuoreita vanhempia liikuttuneina. Niin onnellisia, niin uusia kaikessa, ja niin paljon on heillä edessä. Kateeksi ei käy, koska vauva-aika voi olla raskasta. Mutta olen hirvittävän onnellinen heidän puolestaan, koska lapsi on kauan toivottu ihme.

Maija on 1 vuotta ja reilut viisi kuukautta. Aika on kulunut ihan vilauksessa. Jos pitäisi tiivistää vauvavuoden ja sitä seuranneiden kuukausien tunnelmat yhdeksi sanaksi, se olisi varmaan muutos. Kaikki muuttui koko ajan. Vauva kehittyi koko ajan erilaiseksi, mikään ei ollut pysyvää. Kaikki oli vaihetta. Vaihe, jossa vauva nukkui hyvin. Vaihe, jossa vauva nukkui huonosti. Vaihe, jossa maitoa tulvi, vaihe, jossa maito riitti juuri sopivasti, vaihe, jossa imetysliivit sai heittää menemään. Käsittämättömät yöitkutkin olivat onneksi vain vaihe.

Kun pariskunnasta tulee vauvan vanhempia, kaikki muuttuu - voiko kuluneempaa lausetta olla. Ja niin tosi se on. Tietenkin tuoreet vanhemmat lataavat sosiaaliseen mediaan kuvia itsestään ja vauvasta "siellä missä aina ennenkin hengattiin", Stockan kahvilassa, terassilla, matkoilla, ja todistavat sillä muille ja eniten itselleen, että ei kaikki ole muuttunut. Siinä se nyytti nukkuu ja kas, me tässä rennosti siemailemme lattea ja ollaan ihan niin kuin ennenkin. (Vaikka mikään ei tietenkään ole niin kuin ennen. Äiti hermoilee, että rintoja pakottaa ja että kohta se vauva herää ja haluaa maitoa ja falskaakohan sen vaippa, ja isä tarkkailee epäilevänä lähipöydän sakkia, onko se uhka meidän pienelle poikaselle. Lyönkö mä niitä jos ne meinaa käydä päälle?!) 

Niin, vauvan tulo muuttaa paljon, mutta minut pääsi yllättämään, että muutokset eivät lopu siihen kun vauva syntyy. Melkein isompana muutoksena olen kokenut sen, kun vauvasta tuli liikkumaan kykenevä, paljon tahtova taapero.

Jos pikkuvauvan kanssa vielä shoppaillaankin kaupungilla ja istutaan kahviloissa, niin eipä muuten enää isomman lapsen kera. Se ei nimittäin nuku eikä pysy paikallaan hiljaa, eivätkä kanssakahvittelijat katso empaattisesti sen kitinää (eli raivohuutoa). Ja jos vauvaperheen koti pysyykin trendikkäänä ja hillityn harmonisena, niin viimeistään yksivuotias pistää pakan eli kämpän ihan sekaisin. Niin se vain on, ja saa ollakin. 

Jatkuvaa muutosta elämä on edelleen - ja tietenkin aina ja kaikilla, se nyt on itsestäänselvyys. Lapsen kanssa muutokset vain tapahtuvat niin nopeasti, että siihen kiinnittää huomiota. (Itsehän en juurikaan näytä vanhenevan vuodessa tai parissa.)

Käytännön muutoksiakin on edessä: harkitsemme vanhan asuntomme myymistä ja uuden ostamista. Nämä 47 neliötä alkavat nyt todella tuntua ahtailta. Olisi kivaa, jos keittiö olisi keittiö (eikä yhdistetty kyökki ja työhuone) ja olohuone olisi olohuone (eikä aikuisten makuuhuone+ruokailutila+lelukaaos). Maijalle olisi mahtavaa saada ihan oikea oma huone. Eihän se siellä vielä itsekseen leikkisi, mutta olisi ainakin tilaa isommille lelulaatikoille. Ja pääsisin sisustamaan sitä söpöksi.

Eli lainoja jakelevat pankit, täältä tullaan!

Kommentit (1)

Blogiarkisto

2013
2012
2011