Alat olla jo niin iso ja valmis astumaan ulkomaailmaan, että on korkea aika kirjoittaa sinulle ensimmäinen kirje. Olet varmaan huomannut, etten ole niitä äitejä, jotka luontevasti puhuvat ja loruilevat mahalleen. En osaa yhtään lorua ulkoa, ja jotenkin kirjasta lukeminen tuntuisi naurettavalta. Yhtään lastenlauluakaan en ole sinulle ladellut, yhtään sinfoniaa et ole saanut kuunnella... Omatuntoni soimaa minua.

Ajattelen sinua kuitenkin rakkaudella. Koko ajan. Ja silittelen selkääsi mahanahkani läpi, tökin sinua polveen ja työnnän sinua kauemmaksi kylkiluistani (senkin riiviö, se pepun hierominen luihini sattuu!). Nämä kirjeet voit lukea sitten muutaman vuoden päästä. Me odotamme sinua jo aika malttamattomina, Isi-Mies, minä ja se koira, jonka ääneen oletkin jo varmasti tottunut. Moni muukin odottaa – meidän vanhempamme, sisaruksemme, ystävämme, ja sitten tämän blogin lukijatkin.

Niin, sinut tunnetaan jo täällä virtuaalimaailmassakin. Toivottavasti et pahastu siitä. Nykyajan nuorten ykköstoive on kuulemma tulla julkkikseksi, joten jos sama kehitys jatkuu, sinäkin olet vain iloinen tästä kohtuaikana saamastasi julkisuudesta.

Olen kantanut sinua mahassani yhdeksän kuukautta. Toivottavasti sinun on ollut hyvä olla kyydissäni; että ruoka on maistunut ja matka tuntunut tasaiselta. Usko pois, ulkomaailma tarjoaa kuitenkin paljon kaikkea mukavaa, jonka vuoksi kannattaa tulla ulos. Pian. Ihan voit jo vaikka alkaa kerätä kamppeitasi. Aikainen lintu madon nappaa ja niin pois päin.

Täällä voi olla hieman jännittävää ensin, mutta me pidämme sinusta huolta. Lupaan tarjota sinulle lämpöä ja läheisyyttä, ruokaa ja puhtaita vaatteita. Lupaan suojella sinua useimmilta kurjilta asioilta, kuten nyt vaikka hyttysiltä ja auringonpolttamilta ja mauttomalta ruoalta. Maailmassa on paljon hyvää. Sen kaiken haluan sinulle näyttää. Tervetuloa pikkuinen!

Kommentit (0)

Blogiarkisto

2013
2012
2011