Maija on löytänyt itsensä! Vielä jonkin aikaa sitten tyttö luetteli - sormiaan nostellen kuin numeroita laskisi - perheenjäsenistä vain äidin, isän ja Tytti-koiran. Sitten se jäi velmuna hiljaiseksi. Ei auttanut, vaikka muistutimme, kuka luettelosta puuttuu, Maija jätti itsensä säännönmukaisesti mainitsematta.

Nyt tytön puheeseen on ilmestynyt kerralla kaikki tärkeät sanat: Maija, minä ja itte. (Aluksi minä kuului kyllä "nenä", mutta muokkautui nopeasti ymmärrettävämpään asuun.)

Näille sanoille onkin nyt selvästi tarve. Maija haluaa kävellä joka paikkaan itse ("käjee itte!") ja pestä hampaita itse ("MINA!"), vaikka äiti mieluummin välillä kantaisi ja pesisi. Lauseissa Maija käyttää ehkä yllättäenkin pronominia minä eikä nimeään, joka kai usein tulee lapselle ensin käyttöön. (Mutu-väite, ei faktaa.) "Mina piirtää tähän", se sanoo, ja minä tietenkin korjaan verbistä persoonamuodon. Vähän on opettajan vikaa minussakin. 

En kyllä ymmärrä, mistä se on sen minän bongannut. Meillä ei todella puhuta kirjakieltä vaan ihan pääkaupunkiseudun puhekieltä, jossa mä olen mä ja sä olet sä. Ja Maijalle puhutaan usein lässyt- tai siis hellittelykieltä, johon kuuluu nimen käyttö lauseen tekijänä: Äiti tekee nyt ruokaa ja sitä rataa. Epäilen vahvasti, että minä tulee lastenohjelmista, joita Maija saa katsoa etenkin aamuisin. Muumit puhuvat asiallisempaa kieltä kuin äiti, ja hyvä niin.

No, yksittäisten sanojen lisäksi Maijan puhe kehittyy nyt kovaa vauhtia lauserakennetasolla. Eilen se sanoi ensimmäisen selvän nelisanaisen lauseen, joka oli... hmm... meinasin kirjoittaa sen ylös, mutta ajattelin, että tottahan minä tämän muistan loppuelämäni. Sitten kiirehdin arkihommiin ja unohdin lauseen heti. No, lause oli jotain sellaista kuin "äiti hakee lisää kalaa" tai "minä syön ison kalan" tai jotain sinne päin. Joka tapauksessa lause, jossa oli neljä ihan oikeaa hienoa sanaa. Mahtavaa! Ja tästedes kirjoitan ne heti muistiin.

Maija on nyt iältään vuoden ja seitsemän kuukautta. Minusta on ihanaa, kun tytön ajatukset alkavat kielen kehittyessä oikeasti päästä päivänvaloon. Miten mielettömän kiehtovaa tuleekaan siitä, kun lapsi alkaa kertoa pohdinnoistaan ja unelmistaan enemmän.

Ja miten vaikeaa tuleekaan kyselyiästä! En minä osaa vastata mihinkään vaikeampaan kysymykseen. Oma äitini ja isäni tiesivät kaiken. Onneksi on Google ja Wikipedia. Niiden avullahan saan luotua illuusion samasta tietämyksen tasosta.

Kommentit (2)

Vierailija

On se jännää kuunnella niitä lapsen juttuja alkuun, mutta jo nyt välillä (meidän tyttö 2v 2kk, isoveli 6v) jutut tuskastuttavat, kun likka puhuu kuin papupata.. Toisena lapsena tietysti pitää "taistella" huomio itselleen aina kun se on mahdollista ja ääni vain kovenee ja kovenee, jos en heti kiinnitä huomiota ja lopulta saankin jo melkein itsekin korottaa ääntäni, että, "juu, kyllä, näin on, äiti kuuli mitä sinä sanoit..!" Ja usein toistetaan samaa asiaa kumpikin kuin papukaijat kuorossa; "koija haukkuu, ei taavvii pelkää" "joo, koira haukkuu, ei, ei ole mitään hätää", "koija haukkuu, ei mitään hätää", "niin, ei ole mitään hätää", "koija ei hauku, ei mitään hätää". 

Parhaat sanat ja niiden muunnokset pitää kyllä kirjoittaa ylös, ei niitä muuten muista!

Vierailija

Meillä nuorempi tytöistä täytti just kolme, ja puhuu (ja on alusta asti puhunut) myös itsestään "minä teen", "minä meen" jne. Eikä meilläkään kyllä mitään kirjakieltä puhuta. Puhuu myös muista aina "sinä et huua minulle" tai "et sinä voi mennä sinne". :) 

Blogiarkisto

2013
2012
2011