Ymmärrän niin paljon jo!

Yksivuotisjuhlat lähestyvät, ja Maija on ottanut ensimmäiset askeleensa ilman tukea. Hurjasti taputusta ja ihailua hän saa meiltä, ja ilo on kaikkien yhteinen. Myös sanojen harjoitteleminen on nyt hauskaa, ja silmät ovelasti loistaen Maija kuuntelee tuttuja sanoja ja osoittaa sitten kelloa, taulua, lamppua, Tytti-koiraa, tuttia.

Välillä yllätyn siitä, miten se voikin jo ymmärtää niin paljon! Kerran katselimme kissakirjaa, jossa eri väriset kissanpennut leikkivät. Kysyin muka retorisesti “mikäs näistä on musta kissa?”, ja heti pieni tökkäsi etusormensa erehtymättä oikean kissan kuonoon. Viisas!

Olemmekin lukeneet paljon kirjoja nyt, kun Maija on alkanut oikeasti innostua niistä. Läppäkirjat ja värikkäät kuvat kiehtovat vauvaa, ja itse luen ihan liekeissä kaikenlaisia loruja ja pikkutarinoita. Yleensä Maijalla on kyllä niin kiire kääntää sivua, että loru vaihtuu toiseen jo ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Sekametelilorusoppaa siitä tulee, mutta ei haittaa.

Ruokakuulumiset: Ruokaa uppoaa, paljon. Imetyksen lopullisesti päätyttyä ruokamäärät kasvoivat entisestään, ja tuntuu kuin lapsella olisi nälkä parin tunnin välein. Kunnon puuroannos, kokonainen päärynä ja maitoa, ja silti tuntuu ettei nälkä pysy kauan poissa. Ihanaahan se on, että ruoka maistuu. Parhaiten menee edelleen pasta eri muodoissa, mutta kyllä äidin ja isin lautasilta löytyvät uutuusjutut kiinnostavat eniten. Esimerkiksi mustamakkara pienenä maistiaisena vei tyypin kielen mennessään…

Unitilanne: Päivän ainoat päiväunet ovat vakiintuneet suunnilleen ajalle 11.30-14. Välillä toki unet katkeavat aiemmin. Jos olemme iltapäivällä kyläilemässä, paluumatkalla Maija varmasti simahtaa rattaisiin, mutta se ei ole tuntunut haittaavan yöunia. Mies laittaa vauvan nukkumaan illalla, ja se toimii loistavasti.

Niin, ne yöunet riittävät nykyään yli viiden, mutta harvoin ohi seitsemän. Useimmiten Maija herää kuuden maissa, jolloin haen sen viereemme jatkoille. Tähän rituaaliin on vain nyt kytkeytynyt hieman ärsyttävä ilmiö: Maijan täytyy saada räpeltää unissaan minun kasvojani, jotta pysyy tyytyväisenä. Jos yritän kääntää naamaani pois, suojata sitä kädelläni, vaihtaa tilalle Miehen naaman tai kääntää vauvan kokonaan toisin päin, se herää heti itkemään. Rauha tulee vasta, kun pieni uninen käsi saa otteen nenästäni. Ja huulesta, poskesta tai silmästä, kaikista vuorotellen.

Ja ei, se ei enää (ensimmäisen yön jälkeen) ole suloista. Se on rasittavaa ja hölmöä, mutta en keksi asiaan ratkaisua. Yhtenä aamuna Mies kuunteli aikansa hiljaista kiroiluani, ja tuikkasi sitten vauvalle hanskat käteen, mikä teki räpellyksestä astetta siedettävämpää. Silti en nyt varsinaisesti pysty nukkumaan, jos joku mätkii naamaan – olkoon hanska kädessä tai ei. Ideoita? Kuminaamari nassulle?

Kommentit (1)

Kaarina

Onnea Maijalle ensiaskelista! Niin sitä pitää! On se ihmeellistä, miten nopeasti vauvoista tulee taaperoita ja miten ymmärrys kasvaa.
Meillä vielä odotetaan typyn(1v4kk) ensiaskelia. En ole huolissani, kun isotkin veljet ovat oppineet kävelemään vasta puolentoistavuoden iässä. Hidasta porukkaa olemme... :)Kokonsa puolesktakin meidän tyttö näyttää vielä sellaiselta just yksi vuotiaan kokoiselta.

Blogiarkisto

2013
2012
2011