Ostin ensimmäiset äitiysvaatteeni suunnilleen siinä vaiheessa, kun aloimme yrittää raskautumista. Tuolta ajalta ovat mahtavat joka suuntaan venyvät mammafarkkuni, ainoat jotka enää menevät päälleni. Suosittelenkin hyvien (muumi)mammahousujen hankkimista kaikille odottajille. On ihanaa kun pöksyt ei purista.

Housuja lukuunottamatta olisin pärjännyt ihan perusvaatteilla koko raskauden. Tunikat ja pitkämalliset peruspaidat toimivat oikein hyvin, kunhan ovat venyvää materiaalia. Vasta nyt, viimeisellä kuukaudella, vaatevalikoimani on alkanut tuntua liian suppealta. Toiveikkaana kaivan varastosta pukineita, joiden muistan olleen aivan liian väljiä normaaliminulle. Kiskon ne päälleni ja saman tien pois. Puristaa, ahdistaa, ei voi olla totta. Miten minusta tuli näin iso?

Enää en ole vain minä plus kivan iso maha, vaan turpoan joka kohdasta. Sormet paisuvat. Jalkani ovat valtavat. Pääni on kummallinen, ja naama se vasta oudolta näyttääkin. Työkaverinikin tokaisi, että ”sun naamasta näkee et sä synnytät pian”. Kertoi vielä tutustaan, jonka naama myös muuttui lasketun ajan lähestyessä. ”Ihminen ei oo kauneimmillaan sillon”, sanoi. Kiitti.

On alkanut tuntua siltä, että minun ei enää kuulu olla julkisilla paikoilla. Ei edellä mainittujen esteettisten haittojen vuoksi, vaan siksi että minä en vain enää sovi sinne. Rasitun nopeasti, en jaksa jonottaa, en jaksa väistellä ihmisiä.

Olen myös alkanut pelätä. Lähes vauhkona vahdin ihmisvilinässä vastaantulijoiden katseita ja käytöstä, varon epäilyttäviä tapauksia ja suojelen mahaani käsilläni. Olen valmiina puolustautumaan. (Näyttää varmasti naurettavalta.) Minua tuijotetaan. Pelkään että jollain flippaa päässä, että joku näkee tilassani jonkin uhkan ja lyö minua mahaan, käy hyökkäykseen. Lähiseudullamme on paljon ihmisiä, joilla ei ole päänupissa kaikki ihan kunnossa. Ensimmäistä kertaa minä pelkään heitä.

Haluan kuitenkin nauttia nyt asioista, jotka jäävät vauvan synnyttyä hetkeksi syrjään. Siispä kuljen kaupoissa, käyn kahviloissa ja ravintoloissa, menen elokuviin. Ihanaahan se kaikki on. Ja niin kauan kuin tiedän lähimmän vessan sijainnin, on kaikki varsin hyvin.

Kommentit (3)

Hanna

Meidän Neitinen on "jo" 4 kk, mutta muistan nuo loppuraskauden fiilikset ihan ku eilisen. Vaali niitä, ja varaudu siihen että parin kuukauden päästä sulla saattaa olla niitä ikävä. :) Mulle ainakin iski ihan hillitön raskaus- (ja synnytys- !) ikävä kun synnytyksestä oli vasta muutama viikko.

Aika menee hurjan nopeesti...

Toivottavasti tosiaan jatkat kirjottelua senkin jälkeen kun pikkunen on syntyny. :) Tsemppiä loppumetreille!

keltanokanhautomo

Kiitos, täällä mennään loppukiriä aika rauhalliseen tahtiin. :) Hanna, tuota olenkin miettinyt, ja uskon että raskausaikaakin tulee tosiaan ikävä. Varsinkin kun aika kultaa muistot, joihin jää enää ne kaikista parhaat fiilikset ja onnenhetket... ;)

Blogiarkisto

2013
2012
2011