Ystävä neuvoi minua olemaan stressaamatta liikaa tästä vauvaprojektista. Oikeassahan hän on: varmaan raskaus alkaisi helpommin, kun ottaisi vain rennosti ja antaisi asioiden mennä omalla painollaan. Unohtaisi koko jutun, ja sitten eräänä päivänä huomaisi, että kuukautiset ovat olleet poissa ties kuinka kauan ja mahassa potkii joku. Samalla letkeydellä kun hoitaisi synnytyksen ja vauvanhoidon, ensimmäisen koulupäivän ja rippileirin, niin kaikilla olisi mukavaa...

Mutta takaisin todellisuuteen: tämä vain on niin pirun iso asia. Järjellä ajateltuna mitään kiirettä ei ole ja meillä on hyvin aikaa odotella onnistumista. Käytännössäkään en edes panosta hommaan täysillä; en ostanut ovulaatiotestejä, en syö hedelmällisyyttä tutkitusti lisääviä ravinteita, en seiso päälläni jotta pikku vintiöt uisivat munasoluni luo myötämäessä.

Välillä ajattelen ihan tosissani, että voisihan tässä vielä jonkin hetken nauttia risaisesta elämästä kaikkine paheineen. Sitten tulee sellainen päivä kuin viime torstai: pieni verinen vuoto väärässä kohdassa saa minut putoamaan itkuun. Hämmästyn itsekin. Näin kovilleko se todella ottaa. Huomenna on Testipäivä. Olen rento, olen tyyni, olen täydellisen zen. (Ja kun kädet lakkaavat tärisemästä, saan pissattua siihen tikkuun.)

Kommentit (1)

Johanna

Seison edelleen sanojeni takana. Ja tohtorinkin. Kyllä se siitä. Ja hei: elämä o n farssi.

Blogiarkisto

2013
2012
2011