Edellisen postaukseni kuvassa vilahti karvaisin laumamme jäsen, josta en ole muistanut juurikaan kirjoittaa. Ehkä siksi, että elämä lapsen ja koiran kanssa on mennyt suhteellisen kivuttomasti, joten marmatettavaa ei ole ollut. Nytkin olen vain helpottunut, sillä yhteiselo sujuu mukavasti.

Alku ei kyllä ollut kovin lupaava. Oudonhajuinen uusi nyytti emännän sylissä talvella 2012 ei miellyttänyt puudelineidin nenää ollenkaan - itse asiassa koira vältti kokonaan edes katsomasta minuun ja vauvaan päin. Ensipäivien jälkeen koira kuitenkin tottui makaavaan kääryleeseen, ja pian vauva sai oman kotiintulonuolaisunsa aina kotiutuessaan. Koira varoi astumasta lattialla möyrivän päälle, eikä paljon välittänyt vauvan äänistä. Rauha oli maassa.

Sitten tyyppi alkoi liikkua. Ryömiminen ja konttaaminen vielä kestettiin, mutta pystyyn noustuaan lapsi alkoi olla koiran mielestä vähän turhan häiritsevä. Lapsi ei mitenkään koiraa härkkinyt, mutta ihan vain huojuvan ja epävarman olemuksensa vuoksi huolestutti koiraa selvästi.

Pahin vaihe osui siihen aikaan, kun lapsi täytti vuoden ja minä jouduin jalkaleikkaukseen. Koira jäi vähemmälle liikunnalle ja stressaantui, ja minä olin kyvytön menemään koiran ja lapsen väliin, jos jotain uhkaisi sattua. Tuohon aikaan koira säpsähteli ja ryntäili hermostuksissaan lapsen tieltä, ja muutaman kerran murisikin. Pelkäsimme tosissamme, miten käy, jos lapsi vaikka horjahtaa koiran päälle. Mitä jos se puree?

Tässä asiassa äidiksi tulo muutti paljon. Ennen lasta en oikein tiennyt, miten ratkaisisimme tilanteen, jos koira tahallaan vahingoittaisi lasta. Ehkä joku ongelmakoirakouluttaja auttaisi, mietin silloin. Nyt asiassa ei ole mitään epäselvää. Jos koira ja lapsi eivät tulisi toimeen, koira lähtisi. Niin eläinrakas kuin olenkin ja niin tärkeä kuin koira perheessämme onkin, niin uuden yhteenoton riskiä en voisi ottaa.

Onneksi rauha palasi maahan. Nyt koira makaa rentona sohvalla, vaikka lapsi pyörii siinä ympärillä ja tökkii etusormellaan sen pehmeää turkkia. Jos lapsi pyörähtää vähän liian liki, koira nousee ja nuolee lapsen naamaa - rauhoitteleva ele, jolla se yrittää saada omaa tilaa. Ei siitä mitään lasten halikoiraa koskaan tule, mutta kunhan nyt sietäisi lasta lähellään eikä turhia hermostuisi. Tällä hetkellä tulevaisuus näyttää hyvältä. 

Kommentit (5)

Keltanokka
Liittynyt14.2.2013

Otus on Tytti, isovillakoira, 4 vuotta, harmaa kuten kuvasta näkyy. :) Enimmäkseen ihana tapaus - huonona puolena on sietämätön haukkuherkkyys. Lapsikin tietää "mitä Tytti sanoo": "HAUWAUWAUWAU!"

Vierailija

Heh, meillä on suurin piirtein saman ikäinen poika kuin teidän tyttö on, ja myöskin koira. Myös tääll lapsen ekoja sanoja olikin hauva ja hauhau :D Ei niitä kyllä paljon muita olekaan: äitee, hauva, anna, hamma. Samoja fiiliksiä koiran suhteen, lähtisi jos rupeaisi agressiiviseksi. Nyt murisee vain väsyneenä, silloin vaan poika muihin touhuihin ja koira levolle.

Vierailija

Ihastuttava koira. Aiheeseen liittyen meilläkin on saatu miettiä jo ennen vauvan syntymää, mitä sitten, jos koira käykin aggressiiviseksi. Asia kävikin tässä viime aikoina ajankohtaiseksi, kun koira aivan yllättäen puraisikin 1v. lastamme minun ollessa vieressä. 

Nyt sitten vain uutta kotia koiralle etsimään, jos tulosta ei näy niin hirveästi vaihtoehtoja ei enää löydy. Toivottavasti meidän rakas koiramme saa uuden paremman kodin, missä ei lapsia olisi. 

Keltanokka
Liittynyt14.2.2013

4/4, surullinen tilanne. Kannattaa muuten hyödyntää sosiaalista mediaa uuden kodin etsinnässä, usein joku tutun tuttu on sopiva ottamaan lemmikin. Onnea matkaan! 

Pitää vielä sanoa, että tottakai mekin varomme altistamasta koiraa liialle stressille, eristämme sen lepäämään toiseen huoneeseen väsyneenä jne., jotta ei tulisi turhaan yhteenottoa. Mutta pitäähän niiden tietenkin pystyä elämään vieretysten, enkä kestäisi sitä huolta, joka olisi jos pitäisi ihan koko ajan pelätä tuleeko hammasta. :/

 

Blogiarkisto

2013
2012
2011