Olen ottanut käyttöön omatuntoa rauhoittavan kymmenen lapsen perhe -mantran. Vieläkin tuskailen toisinaan sitä, annanko lapselleni sopivasti virikkeitä, puhunko sille oikeista asioista oikealla äänensävyllä, kosketanko tarpeeksi ja huomioinko oikein.

Kun tämä hajoilu alkaa käydä ahdistavaksi, muistutan itseäni naistenlehdessä esiintyneestä kymmenen lapsen perheestä. Vaikka sisaruksia oli yhdeksän eikä äiti ihan varmasti ehtinyt pohtia virikkeiden riittävyyttä, siitä kuopuksestakin kasvoi ihan tolkun ihminen, joka oppi puhumaan eikä konttaa enää kaksikymppisenä. Siispä hoen: jos kerran kymmenen lapsen perheessäkin vauvoista kasvaa kokonaisia aikuisia, ei minunkaan lapseni varmasti kasva pahasti vinoon – ei ainakaan huomionpuutteen tai hoivan vähyyden vuoksi.

Jos tuo ei vielä auta, muistutan itseäni näkemästäni amerikkalaisesta vauvaohjelmasta. Siinä lukuisien isosisarusten ja kiireisten vanhempien perheeseen syntyneet kaksoset ripustettiin vastasyntyneinä mukaviin keinuihin heilumaan, ja perhe jatkoi iloisen vauhdikasta elämäänsä. Kyllä ne vauvat varmasti syötettiin ja vaipotettiin, mutta ei niitä kyllä kukaan ehtinyt liiemmin jumppauttaa tai aktivoida. Ja tyytyväisiltä vaikuttivat. Toivottavasti myös kasvoivat normaaleiksi ja pääsivät jossain vaiheessa pois keinuista.

Mikroskooppisen minimaistiaisen kymmenlapsisen perheen elämästä sain, kun kaksivuotias kummityttöni oli hoidossani muutaman tunnin. Tajusin, että taaperon kanssa seurustelu (ja lapsen ohjaaminen ja jälkien siivous) vei huomioni niin täysin, että vauva meni siinä vaan jotenkin sivussa. 

Tuli jälkeenpäin ihan huono omatuntokin, kun vauva oli keikkunut mukanani kantorepussa ilman että olin edes ajatellut koko tyyppiä. Tuskin se vauvaa oli haitannut. Se katseli meininkiä ilmeisesti tyytyväisenä ja ilmoitti sitten, kun oli nälkäinen. Niin täysillä tuo pikkuihminen kykenee äidin mielen kaappaamaan, että hetkellinen huomion suuntautuminen muualle tuntuu kummalliselta. Ja joskus, kun olen mennä viipottanut kaupungilla vauva vaunuissa ja palaan kotiin, tuntuu että on ihan ikävä vauvaa. Vaikka se on ollut siinä lähellä koko ajan. Ajatukseni vain ovat olleet hetken jossain toisaalla.

Kommentit (3)

Tiina

On kiva lueskella näitä pohdintojasi siitä oletko tarpeeksi paljon läsnä vauvallesi, kosketatko, puhutko, leikitkö, laulatko yms. tarpeeksi. Minä meinaan oon miettinyt ihan samaa tuon 4 kk vanhan esikoiseni kanssa. Tämä kymmenen lapsen perhe -mantra onkin hyvä. Apinoin sen käyttööni :)

jenni

Ihan loistava tää sun blogi! Eksyin vahingossa tänne ja nyt en malta millään lopettaa lukemista! :)Olipas vaan pakko kommentoida :P

keltanokanhautomo

Kiitos Jenni, taas jaksaa, kun lukee tällaisia kommentteja! Hyvää jatkoa sinulle!

Blogiarkisto

2013
2012
2011