Jos en tähän asti ole revitellyt yksityisasioillani niin että sukulaisia hävettää, niin viimeistään nyt tulee korvia kuumottava paljastus. On nimittäin niin, että minä pidän Joel Hallikaisesta. Kyllä, kyseessä on se sama häiskä, joka 90-luvun alkupuolella lauloi kuurankukista ja jakeli ruusuja TV2:n parisuhdevisailussa. Kuuntelin Joken lauluja c-kasetilta omasta pikku "mankastani", kelasin parhaisiin kohtiin ja opin kaikkien laulujen sanat ulkoa. Jonnekin syvälle sieluuni ne jäivät, koska yhä edelleen saan suuren mielenrauhan ja turvallisuudentunteen noista samoista vanhoista kappaleista.

Miksikö jaan tämän kanssanne? No, halusin kertoa vauvamme ensimmäisestä konserttimatkasta. Olin nimittäin eilen Joel Hallikaisen 50-vuotisjuhlakonsertissa Tampereella. Halusin paitsi osallistua konserttiin myös nauttia viimeisestä yksinäisestä matkasta, jonka tekisin ennen lapsen syntymää. Istuisin junassa kaikessa rauhassa, lukisin kirjaa, olisin vapaa ja itsenäinen. Konsertissa palaisin tuttujen laulujen myötä menneisyyteen ja nauttisin joka hetkestä.

Vaan ei, en ollut yksin, hetkeäkään. Junassa vauva piti minulle seuraa, kääntyili ja venytteli vienosti. Kun konserttisali täyttyi musiikista, alkoi mahassani melkoiset humpat. Olin vähän huolissani. Lapsi tuntui potkivan ja huitovan hysteerisenä, kun musiikki soi kovaa. Yritin nauttia esityksestä, mutta samaan aikaan keskityin vauvaan. Kai se tajuaa, ettei ole mitään hätää? Saahan se osan niistä endorfiineista, joita kehoni tuottaa musiikin myötä? Ei kai sitä vaan pelota? Vaistomaisesti peitin käsilläni vatsani. Minä suojelen sinua, lapseni!

Kotimatkalla rauhoittelin lasta ja itseäni syömällä suklaata, koska siitä me molemmat pidämme. Katselin junan ikkunasta pimeyteen, silitin mahaani, oli hyvä ja raukea olla. Tunsin miten vauvakin hiljeni. Nukahdin. Nukahdimme.

Kommentit (2)

Blogiarkisto

2013
2012
2011