Ihminen painaa, letkautti Jorma Uotinen tanssiohjelmassa muutama viikko sitten. Ja kun ihmisen sisällä on toinen ihminen, niin silloin se ihminen nro 1 vasta painaakin. Yhtäkkiä jalat joutuvat kannattamaan ylimääräistä kymmentä (tai kahtakymmentä) kiloa, jotka ovat vielä sijoittuneet suhteellisen epäergonomisesti yhdelle puolelle runkoa, kuin pahka puuhun. (Olipa kaunis vertaus.) Balanssi horjuu ja saunanlauteet natisevat allani kovemmin kuin koskaan.

Kun kolmaskymmenes viikko alkoi, fiilikseni laski äkisti kuin lehmän häntä. Hengästyn entistäkin helpommin – siis oikeasti, hengästyn kun makaan ja puhun puhelimessa. On tukalampi olla. Ensimmäistä kertaa raskauden aikana olen saanut negatiivisia viboja paisuvasta mahastani. Yhtäkkiä se ei olekaan vain ihana pikku pallo, vaan kumartumista hankaloittava, kummallisesti muotoaan muuttava barbababa.

Välillä mielessäni häivähtää pakokauhu: kun Tyypin voltti-kaksoispotku-yhdistelmät kiristävät vatsanahkaani jo nyt näin paljon, miten selviän loppuajasta? Miten kehoni kestää sen, että pikku reilun kilon kokoisesta alienista kasvaa vielä kolme, neljä kertaa isompi jättialien, joka iskee kirjaimelllisesti vyön alle ja jonka iskuilta en pysty mitenkään suojautumaan? Apua, miten minä selviän tästä! Pientä epävarmuutta (lue: paniikkia) on siis ollut ilmassa. Sitä ei helpota se, että kuntoileminen on käynyt hankalammaksi. Vatsaan ilmaantuu outoja tuntemuksia aina kävelylenkillä, enkä oikein tiedä miten suhtautua niihin. Supistelee kuten ennenkin, ei kipeästi, mutta kuitenkin. Lisäksi toisinaan sattuu johonkin kohtaan, milloin mihinkin.

Neuvolan ohje on, että liikkua saa omien tuntemusten mukaan. Mitä ihmettä sekin oikein tarkoittaa?! Pitääkö lopettaa heti, jos vähän sattuu? Vai jatkaa, koska mieli kaipaa liikuntaa ja ainahan urheiluun sitä paitsi kuuluu pieni nautinnollinen tuska? Saako raskaana ollessa kuntoilla sisun voimalla vai pitääkö tyytyä hempeänlempeään kuviokelluntaan tai penkkiurheiluun? Hyvää tarkoittavat toverit sanovat, että nyt saa löhötä ja levätä ja syödä mitä mieli tekee.

Toisaalta uskon, että olisi synnytyksen ja palautumisen kannalta merkittävästi parempi vaihtoehto pysyä aktiivisena seuraavat kymmenen (tai kaksitoista!) viikkoa, jos se vain on mahdollista. Mutta mikä on sopivasti, mikä on liikaa? En minä voi tietää, en minä luota omaan arviointikykyyni pätkääkään! Kuuntele itseäsi, hokevat asiantuntijat ja opukset. Minä en vain kuule mitään.

Kommentit (4)

henski

Mulla supistelin kovastikkin koko raskauden. Kuitenkin mieli kaipasi liikuntaa. Mulla toimi uiminen. Oletko kokeillut? Vedessä ei suppaillut ja muutenkin olo siellä vedessä oli aika mainio. Pois nouseminen olikin sitten asia erikseen :D

Maija

Olen ihan varma, että tuo tukaluus on luonnon tapa varmistaa, että oikeasti sen pienokaisen haluaa viikolla 40 jo ulos hinnalla millä hyvänsä. :) Oma raskauteni kesti vielä viikolle 42+1, joten en jännittänyt synnytystä enää ollenkaan (kuten aiemmin raskauden aikana), koska olin siinä vaiheessa jo niin kypsä siihen, etten kyennyt tekemään enää mitään. :) Kurjaa oli minullakin tuo supistelu, joka esti oikeastaan kaiken koiranulkoilutusta raskaamaan liikunnan viikon 20 jälkeen. Loppujen lopuksi se koirakin katsoi lenkillä lyllertävää mammalta muistuttavaa olentoa kuin sanoen: "Eiks me hei voitais mennä yhtään kovempaa??" :)

Tsemppiä ihan hirmuisesti sinne! Maali häämöttää jo!

keltanokanhautomo

henski, vedessä tuntuu tosiaan ihan hyvältä. Olen käynyt vesijuoksemassa äitini kanssa, ja harkitsen uimalasien ostoa jotta uiminenkin maittaisi paremmin. Lähinnä ongelmana on rahan ja ajan puute; kovin monta kertaa viikossa en ehdi uimahalliin, eikä se ihan ilmaistakaan ole. Ja toisaalta: koiranomistajana tuo kävelylenkkeily on joka tapauksessa pakollinen liikuntamuoto. Salillakaan ei supistele - mikä ihme tuossa kävelemisessä niin rassaa!

keltanokanhautomo

Maija, kiitos tsempeistä. :) On varmasti ihan totta, että lopunajan tukaluus kannustaa synnyttämään. :D Maali tosiaan on yllättävän lähellä jo. Tällä hetkellä pidän välimaalina sitä päivää, jolloin lopetan työt ja keskityn kokopäivähautomiseen. Viimeistään joulukuun puolivälissä siis... Tosin nyt alkaa näyttää siltä, etten jaksa ihan sinne asti.

Blogiarkisto

2013
2012
2011