Muistatteko ihanan tasotonta Vintiöt-sketsiä, jossa laulettiin ”hundkarusellen, hundkarusellen, vem kan ringa till oss”? Ihan älytöntä läppää. Eikä liity elämäämme mitenkään muuten, kuin että tuo rallatus tunkee päähäni aina silloin, kun hengaamme yhdessä äitini kanssa.

Meillähän on yksi aikuinen isovillakoira, joka yksinään käyttäytyy melko mukavasti – mitä nyt haukkuu kaikkea mahdollista. No, äidilläni on kaksi koiraa, iso ja vanha puudeli sekä pieni ja nuori puudeli, ja kun nämä kaikki laittaa samaan tilaan, tulee se: koirakaruselli.

Väkkäränä se pienin ja nuorin pyörii ympäriinsä, näykkii neulahampailla kaikkea, hyppii ja kierii, ja isot koittavat pysyä mukana tai väistellä. Meidän Tytti räksyttää innosta. Kaiken sen keskellä istuu Maija, joka ei ole millänsäkään.

Aluksi kyllä hirvitti. Pentu puri meitä aikuisiakin niin kovaa, että tuli haavoja. Maijan naama on pikkuruisenkin koiran ulottumiskorkeudella, ja siitähän otus oli innoissaan. Hyppi hampaat edellä lapsen naamaa kohti, eikä välittänyt kielloista pätkääkään.

Hyvää tuuria kai, että kertaakaan ei sattunut. Vähän Maija välillä hermostui ja pelästyikin, mutta vain niistä rajuimmista pusu- ja puruhyökkäyksistä. Vähitellen on pennulle tullut järkeä päähän ja kiellot ovat alkaneet mennä perille.

Nyt koirien ja Maijan suhde on aika suloinen. Maija haluaisi syöttää niille koirannappuloita, mutta ei onneksi ole keksinyt, että meidän ihmistenkin ruoka niille kyllä kelpaisi. (Olemme aika nipoja siinä, että koirille annetaan koiranruokaa eikä muuta.) Välillä Maija lähestyy vuhkuja hellästi halaten, ja ihme kyllä, otukset sietävät sitä. Nämä isommat kun eivät yleensä suhtaudu kovin avoimesti tuollaiseen lähentelyyn, vaan poistuvat mieluummin paikalta.

Ihan kätevää on, että enimmäkseen koirat antavat Maijan olla ja Maija antaa koirien olla. Ihmeen tärkeä tuntuu Tytti kyllä Maijalle olevan. Kun Tytin koirakummi (palkattu koirankouluttaja) haki koiran ensimmäistä kertaa lenkille, Maija alkoi itkeä. Ei mun koiraa saa viedä, se tuntui sanovan.

Ja Tytistä lapsi puhuu paljon myös silloin, kun koira ei ole näkyvissä. Maija oli yhden työpäiväni ajan hoidossa ystävilläni, ja tullessani tyttöä noutamaan he olivat kysyneet Maijalta, kukahan ovikelloa mahtaa soittaa. Vastaus oli selvä: Tytti! Ei vissiin ollut äitiä yhtä kova ikävä.  

Kommentit (1)

Vierailija

Ihana Maija ja ihanat muffet! Meidän 1 v 5 kk tyttö on myös kovin koirarakas. Sen lisäksi, että omaa parsonia pitää joka päivä halailla (ja vetää hännästä), niin muutkin koirat ovat melkein yhtä ihania. Välillä tuntuu, että meilläkin karuselli pyörii, kun lapsi ja koira vuorotellen juoksevat toistensa perässä ja lapsi nauraa onnellisena ja heiluttelee jotain leluaan koiran nenän edessä (jota koira ei saisi ottaa, mutta ottaa kuitenkin, kuin noin tarjotaan...) :)

Laura

Blogiarkisto

2013
2012
2011