Saimme hoitoomme pienen prinsessan, yhdeksänkuukautisen kummityttömme. Aamupäivä oli kovin opettavainen. Totesin, että kaikki tämä todella pitää paikkansa:

–    Äiti/isä/muu hoitaja ei ehdi syödä omaa ruokaansa lämpimänä. Sain kyllä minuutin pikapuuroni keitettyä, mutta sitten lapsi pelästyi koiran haukahdusta ja kaipasi lohdutusta. Näin näppärästi pääsin harjoittelemaan yhden käden ruokailutekniikkaa. Toisella kädellä pidin tuttipulloa ja lasta, toisella lapoin jäähtynyttä velliä omaan suuhuni.

–    Siivous on tarpeellista. Ei siksi, että meillä olisi viihtyisämpää, vaan siksi, että konttaava ihmisenalku laittaa suuhunsa kaiken minkä löytää. Opin nyppimään irtoroskia vauhdilla etenevän tytön edeltä ja kalastamaan pölypallerot hänen suustaan.

–    Vaatteet kuolaantuvat, maitoontuvat ja myös pölyyntyvät, jos nurkkia ei ole vastikään imuroitu. Siinä rapisi kuvitelmani tyylikkäästä kotiäitiydestä, jota olin mielessäni hahmotellut. Opin, että vauvan perässä konttailuun ja kuolan keräilyyn sopinee parhaiten jonkinlainen tefloninen kokohaalari. Nanoteknologia, tule apuun!

–    Järjestys kävelee ovesta ulos samalla kun lapsi kannetaan sisään. Whum! ja yhtäkkiä kaikkialla on leluja, räsyjä, revittyjä sanomalehtiä ja sitä kuolaa. Voisikohan kaikki lapsen lelut ostaa tietyn värisinä, sisustukseen sopivina?

–    Syyllisyys vaivaa vanhempaa/hoitajaa kaiken aikaa. Toisinaan syystäkin: itse päästin lapsen putoamaan tuolilta, kun otin valokuvia enkä ehtinyt estää keikahtamista. Voi sitä ahdistusta. Ja mitä tästä opin (sen lisäksi, että olen maailman huonoin äitikandidaatti)? Että vauvaa on vahdittava koko ajan. Ei vain kameran linssin läpi. Ja sitten joku vielä kuvittelee, että vauvan hoidon ohessa voisi lukea sivistävää kirjallisuutta, kehittää kuntoaan, harrastaa kaksituntisia joogasessioita ja yleensäkin jatkaa elämää feng shui -käsitellyssä kodissa kuten ennenkin! Huomautettakoon myös, että hurmaava lapsi saapui meille syötettynä, vaatetettuna, puhtaissa vaipoissa ja muutenkin ns. käyttövalmiina – meidän ei siis tarvinnut tehdä mitään muuta kuin hengata hänen kanssaan.

Vielä yhden asian kummityttösen vierailu meille opetti: me todella haluamme tätä. Vaikka vauvanhoito tulee varmasti olemaan raskasta, jokin sisäinen pakko meitä silti sysää kohti vanhemmuutta. Jos viime kerralla positiivinen raskaustesti aiheutti kauhunsekaisen järkytyksen, niin tällä kerralla tunne tulee ehkä olemaan vapautuneempi ilo. Sitä odotellessa. Ensi viikolla jännitetään.

Kommentit (3)

Carima

Kuulostaapa niin tutulta :D Tuota se arki tulee todellakin olemaan!! Mutta on siinä kuitenkin jotain todella odottamisen arvoista <3

Täällä suunnalla taisi tulla täti kyläilemään tällä kertaa, mutta ensi kierroksella sitten taas yritystä kehiin!!! Plussatuulia sinnepäin :)

Sans

Äh, täällä taas itketään hormonihöyryissä teidän elämänmenolle(: Kuulosti vain niin oikealta ja suloiselta.
Aivan mahtava blogi, täytyy sanoa. Turhan epäsäännöllisesti tulee tänne eksyttyä, mutta onpahan aina jotain uutta luettavaa! Alusta asti olen kuitenkin teidän vaiheitanne seurannut ja elänyt mukana. Tänne sivuille suunnistaessa tulee aina sellainen fiilis, että toivottavasti Keltanokalla olisi kaikki jo hyvin. Ja aina kun tulee takapakkia, tunnen sen ja itken. Ja jos jotain iloista tapahtuu, tunnen senkin - ja itken^^

Kun luin keskenmenosta, tunsin hirveää syyllisyyttä siitä, että oma raskauteni jatkui. Tuntuu niin väärältä että noin valmiilta vanhemmilta on otettu pois se oma pieni.

Tässä kommentissa nyt ei ole päätä eikä häntää, mutta pakko vielä mainita että on ihana tulla tänne lukemaan blogiasi, kun mahassa alkaa aina hirveä möyriminen! Meidän pieni Junailija herää aina eloon päivityksiäsi lukiessani.(:

Kiitos, että saamme olla osa uudelleenyrittämistäsi. Toivottavasti asiat selviävät pian parhain päin ja teillä taas plussataan!

keltanokanhautomo

Hei Sans. Kiitos valtavan koskettavasta kommentistasi. Luin sen miehelleni ääneen ja liikutuin lukiessani kyyneliin. Kaikkea hyvää sinulle ja odotuksellesi!

Blogiarkisto

2013
2012
2011