Kun oma pää on vinksahtanut sormiruokailun suuntaan, tuntuu aina pikkuisen oudolta, kun näkee niin sanotusti normaalia soseensyöttöä tai kuulee siihen liittyviä juttuja. Esimerkiksi kaikki sellaiset ”juna tulee tuk tuk tuk”-houkutteluleikit tuntuvat minusta tosi korneilta, kun ei niitä joudu harrastamaan. Toki välillä tekee mieli suostutella vauvaa syömään, jos sillä ei satu olemaan syöntifiilis, ja itse on valmistanut hänen korkea-arvoisuutensa eteen kuuden ruokalajin illallisen. Yritän kuitenkin välttää houkuttelua, enkä halua painostaa tai huijata harhautuskikoilla lasta syömään enemmän kuin se haluaa.

En muuten voi sietää minkäänlaista syömiseen pakottamista. Minusta on kaamea ajatus, että vauvan suuhun tungetaan ruokaa jota hän ei halua, tai että isompaa lasta kiristetään syömään tietty määrä. Olen kuullut jopa siitä, että vauvan käsiä pidetään kiinni, jotta se ei voi estellä syöttötoimenpidettä. Ällöttävää – minulle tulee tästä mieleen hanhet, joita syötetään mahaletkulla ähkyyn jotta ihmiset saisivat ravinnokseen ylirasvaista hanhenmaksaa. Onneksi soseidenkaan syöttäminen ei toki normaaliperheissä ole tällaista sadismia.

Vähemmän kamalaa mutta hassua on se, miten moni vauvan ruokailuun liittyvä tuoteidea lähtee siitä ajatuksesta, että a) aikuinen syöttää lasta ja b) lapsi ei aina halua syödä ja se on ongelma. Esimerkiksi syöttötuoli. Ei vauvantuoli, ruokatuoli, vauvanistuin tai ruokailutuoli, vaan tuoli jossa istuvaa olentoa syötetään. Ja sitten nämä kaikki lastenlautaset joissa ”on innostava nallenkuva joka kannustaa lasta syömään puuron vikkelästi pois!” Eli astia, jonka pohjassa on kuva, joka tulee esiin kun lapsi suostuu vetämään sen ikävän puuron siitä edestä masuunsa.

Entä sitten ruokailualustat, joissa on paljon värikkäitä kuvia, jotta lapsi jaksaisi istua pöydässä ja keskittyä kuviin sen ajan, kun vanhempi lappaa ruokaa pieneen suuhun? Eikö olisi järkevämpää, että pöydässä olisi niin kiinnostavaa tekemistä – syöminen – että vauva siinä viihtyisi? Ja sitten meille aikuisille sanotaan, että pitäisi syödä hitaasti, nauttia ruoasta ja seurustella. Vaikka itse olen varma sormiruokailun mielekkyydestä (meidän perheessä), en missään nimessä väitä, että se olisi kaikille se ainoa ja paras vaihtoehto. Ei myöskään kaikissa tilanteissa; esimerkiksi reissun päällä eväiden ostaminen ja tarjoileminen on vaikeampaa, ja silloin sose ja lusikka -yhdistelmä on verraton vaihtoehto. Itse kokeilin hommaa kauppakeskuksessa ostosreissulla, kun lounasaika yllätti. Nappasin sosehyllystä kanarisoton ja suuntasin lastenhoitohuoneeseen lämmittämään sen, ja tarjoilin sen sitten vauvalle perinteisellä lusikkamenetelmällä. Hyvin upposi, eikä sotkua tietenkään tullut samassa mitassa kuin sormiruokaillen. Valmissose (etenkin luomuna) on kuitenkin mielestäni todella kallista, ja kun itse söin purkin loppuun (jotta ei tarvitsisi heittää ruokaa roskiin), totesin maun kyllä todella latteaksi.

Näin siis täällä – vauva syö enimmäkseen itse, ja me aikuiset mussutamme omia ruokiamme vieressä. Ja sitten tarpeen mukaan sovelletaan ja kokeillaan soseita. Ryppyotsaista ei syöminen saa olla, ja tekipä sen millä tyylillä tahansa, on makuelämys ja tunnelma tärkein.

Kommentit (0)

Blogiarkisto

2013
2012
2011