Aloitetaan niistä polttareista. Jo kesän alussa tiedettiin, että elokuussa olisin järjestävänä osapuolena polttareissa, ja siten lähes kellon ympäri poissa vauvan luota. Jo seitsenkuisen vauvan kohdalla tuo ei ehkä kuulosta ylitsepääsemättömältä ongelmalta, mutta... se syöminen. Maija kun ei halunnut pullosta (tai mukista tai kupista) juoda, ja kiinteiden ruokien kanssa aloiteltiin aika hiljalleen.

No, lopulta kaikki meni oikein hyvin. Mies ja vauva viettivät onnistuneen päivän kahdestaan, eikä kummallekaan tuntunut jäävän traumoja. Maija kävi polttarimeiningeissämme päivällä kääntymässä ja tankkaamassa yhden maitoannoksen, mutta siitä myöhäiseen iltaan asti he olivat taas omillaan. Tyttö veteli kuulemma pelkkää puuroa nälkäänsä, mutta pärjäsi sillä. Oli hän itkeskellyt alkuillasta paljonkin ja nukkunut päiväunia vähän huonosti, mutta sitähän nyt sattuu, vaikka olisinkin läsnä.

Kummallisinta – ja hieman omatuntoa häiritsevääkin – oli se, että minä en juurikaan hermoillut vauvan puolesta. Olin niin kiireinen juhlapäivän järjestelyjen vuoksi, että en edes ehtinyt ajatella kotona odottavia. Vasta juuri ennen kotiinlähtöä, kivikoviksi pakkautuneiden maitohinkkien kivistäessä, aloin todella ikävöidä kotiin. Palatessani tytär hengaili vielä isänsä sylissä sohvalla, kun uni ei oikein ollut tullut ilman äitiä – mutta hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja levisivät hymyyn morjenstaessani häntä ovelta. Huh, tämähän oli menestys! Mikä tarkoittaa: Lisää vapaailtoja minulle!

Sitten koittivat häät (osa yksi). Maalaistalossa, navetan vintillä, upeiden keskisuomalaisten maisemien keskellä juhlistimme toisiinsa umpirakastuneiden ystäviemme avioliittoa. Maijakin viihtyi kaiken sen musiikin ja iloisien ihmisten keskellä loistavasti. Häävalssi pyörähti käytiin juuri Maijan nukkumaanmenoaikaan, joten nappasin vauvan kantoreppuun ja lähdin Miehen kanssa tanssilattialle. Maija nukahti keinuvaan menoon nopeasti, me jatkoimme onnellisina tanssimista, ja myöhäiskesän ilta oli juuri niin tunnelmallinen ja rakkaudentäyteinen kuin kuvitella saattaa.Menestys, osa kaksi: Vauvan kanssa voi juhlia!

Ja lopulta häät numero kaksi, tällä kertaa keskellä Helsinkiä. Ystävämme ottivat pienemme hoitoon oman samanikäisensä seuraksi, ja (tähän kohtaan ilotulituksia!!!) me Miehen kanssa pääsimme samalla Ekoille Treffeille sitten vauvan syntymän. Kahdestaan. Juomaan viiniä. Syömään muiden tekemää, sanalla sanoen herrrrrrrrkullista ruokaa. Kahdella kädellä, kauniissa vaatteissa joissa ei ole kuolaa tai talkkia.

Menestys, ehdottomasti: Ilmankin vauvaa voi juhlia! Ja toden totta, emme olleet edes huolissamme. Maija oli niin hyvässä hoidossa kuin mahdollista, ja tiesimme ettei olisi mitään, mistä hoitajat eivät selviytyisi. En saanut päähäni irrationaalisia pelkoja (”mitä jos ne nukahtaa eikä huomaa kun Maija itkee”) enkä harkinnut koko homman perumista. Ikävä tuli siinä vaiheessa, kun maha oli jo täynnä ruokaa ja alkoi väsyttää, viini herkisti mielen ja erehdyimme katselemaan kännykästä vauvan kuvia. (Kivoja häävieraita, tiedän.)

Yksi asia ilahdutti minua erityisen paljon: me olemme yhä me. Osasimme olla kahdestaan, ihan niin kuin ennen. Toki juttelimme vauvasta, mutta myös muusta, eikä se tuntunut omituiselta. Emme olekaan kadonneet minnekään. Elämäämme on tullut paljon uutta, mutta se kahden ihmisen muodostama perusta on yhä siellä alla, kivijalkana. Menestys, sekin.

Kommentit (2)

ap

Olen seurannut blogiasi alusta alkaen, itselläni on 8kk ikäinen lapsi ja samastuin niin tähän juttuun! On todellakin uskomattoman mahtavaa päästä jonnekin yksin tai kaksin ilman vauvaa. Ja huomata miten viihtyy oman rakkaansa kanssa kuten ennenkin.

keltanokanhautomo

Kiva kun olet mukana, kiitos kommentista! Lisää niitä kahdenkeskisiä hetkiä teillekin toivoen, t. Keltanokka. :)

Blogiarkisto

2013
2012
2011