Juoksin viime vuonna koko talven ja kesän, ja olo sekä ulkomuoto olivat sen mukaiset. Vielä syyskuun puolivälissä hölköttelin puolimaratonin kelvolliseen kuntoilijan aikaan. Siitä parin viikon kuluttua tulin raskaaksi, juoksu kävi vielä raskaammaksi ja lopetin sen. Syksyn aikana yritin räpiköidä edes satunnaisesti, ettei kunto aivan romahtaisi, mutta keskenmeno oli viimeinen niitti tsemppaukselleni.

Ei paljon kiinnostanut enää. Tuloksena + 4 kiloa, sokeririippuvuus ja kurja olo. Nyt uuden vuoden alettua olen palannut lenkkipoluille ja muutenkin hyvän elämän tielle. Muodikkaasti olen aloittanut vähähiilihydraattisen dieetin, eli syön enemmän proteiineja ja rasvaa, vähemmän turhia hiilaripommeja. Napsin omegaa ja monivitamiinejakin taas. Ja kuntoilen, vihdoinkin. Ajattelen, että valmistan itseäni näin uutta raskautta varten. Ja varaudun samalla siihen, että raskauduttuani ehkä lösähdän ja syön taas mitä ikinä halajan.

Mutta se juokseminen, vanha rakas harrastus. Uusi alku on ollut kyllä hieman tuskainen. Kun syyskuussa nakutin ensimmäiset 10 kilometriä alle 150 sykkeellä (eli juurikaan hengästymättä), nyt sydämeni kiivastuu jo pelkästä juoksemisen ajattelemisesta. Juoksuhousut päälle, syke 70. Lenkkarit jalkaan, syke 80. Koiralle hihna ja taskuun nenäliinoja, syke 90. Koira varastaa hanskani, syke 115. Ovesta ulos ja ensimmäinen askel loskaan, myrskyviima vasten kasvoja, auraamaton jalkakäytävä ja horjahdus, syke 129. Ja sitten vauhtiin. Kaksi minuuttia lähes paikallaan juoksemista jalkojen alla pyörivässä tuppurassa, ja sykemittari piippaa: syke yli 150, hidasta! Mutta alku se on tämäkin. Ja lenkin jälkeen on ihana olo. ps. Ei kuukautisia, ei vielä. Odotan tyynen maltillisena. (TULE NYT JO #&!?/%%##n TÄTI PUNAINEN!)

Kommentit (0)

Blogiarkisto

2013
2012
2011